Kun lähtö lähestyy, ajattelin kirjoitella, mitä jään torpaltani kaipaamaan ja mitä en niinkään.
Näiden remppakuukausien parasta antia:
-Kaikkien luovien ideoiden toteuttaminen. Se kun olen tekemässä jotain haasteellista tai tylsän rutinoivaa ja saan innoituksen jonkun aivan toisen projektin suhteen. Siirtyminen tähän luovempaan kohteeseen, tuo uuden innostuksen, ja parhaassa tapauksessa tuon luovuuden voi toteuttaa jonkun aluksi tylsän projektin viimeistelyssä. Esimerkiksi katon hiominen ruosteesta ja piipun rapsuttelu sekä maalaus, olivat huikeista maisemista huolimatta tylsiä tehtäviä, mutta viimeistelyvaiheessa keksin viedä savupiippua koristamaan punaiseksi maalaamani peltikukon. Kalle tosin toteutti suurimman osan kattoprojektista, sillä itse en ollut aivan niin ketterä kiipeilijä.
-Ei mitään ihmisääniä, vain joutsenten ja kurkien kiljunta läheisellä pellolla. Parhaimmillaan torppani pihassa voisi kuvitella olevansa yksin maailmassa - kunnes seuraava auto menee tiellä. Mutta autoja kulkee lähinnä loma-aikaan, näin syksyisin ja keväisin tie on kohtalaisen hiljainen. Olemme nauttineet naapuruuttomuudesta suuresti Oulun naapuriongelmien jälkeen. Tänne korpeen on ollut ihana erakoitua! Kyllähän kerrostalossammekin oli pääosin hyvät naapurit, eikä kenenkään kanssa ollut ongelmia ennen koiraamme, mutta piskin eroahdistuksen takia, kerrostaloasuminen kävi hyvin ahdistavaksi. Jotenkin entisenä kaupunkilaisena en miellä naapureiksi ihmisiä, jotka asuvat täällä Niittylahdessa 300 metrin-5 km säteellä, vaan ajattelen että torpallani ei varsinaisesti ole naapureita. Nämä kyläläiset, joita täällä tosiaan hyvin väljästi asuu, ovat kaikki oikeinkin mukavia!
-Keväällä ja syksyllä talon lämmittely tulisijoilla. Tiedän että jos olisin täällä koko talven, kyllästyisin pönttöuunien ja leivinuunin jatkuvaan sytyttelyyn. Mutta tällein pienissä määrin nautittuna, puulämpö ja liekkien kotoisa humina ja rätinä ovat mahtava juttu. Tulen lämpö on niin paljon pehmeämpää kuin patterien antama lämpö. Se tunne, kun uuni ei ensin syty vaan pelkästään savuttaa, ja yhtäkkiä se humahtaakin iloisiin liekkeihin!
-Pihamaalla puuhastelu. Meidän kohdallamme pihatyöt eivät niinkään ole tarkoittaneet puutarhanhoitoa, kuten ehkä yleensä ihmisillä. Kyllähän minunkin pihallani olisi potentiaalia jonkinmoiseen "puutarhaan". Löytyy kirsikkapuita, marjapensaita, omenapuita, raparperiä, retiisejä yms. Emme kuitenkaan tänä kesänä juuri ehtineet kiinnittää pihaan huomiota ja se on paljolti vihatun tulokaslajin Jättipalsamin vallassa. Itselleni pihatyöt tarkoittavat lähinnä sitä, että kävelen ympäriinsä ja tartun siihen, minkä epäkohdan nyt milloinkin huomaan: seinästä roikkuva vanha puhelinjohto pitää katkaista, kuistin alle voisi kärrätä kiviä, talomme olisi hyvä merkitä paremmin tienvarsinumerokyltillä, liian lähellä taloa kasvavat vaahteran taimet pitää katkaista, tavaraa pitää siirrellä romukasasta toiseen ja suojaan varastoon. Kallelle hänen rakastamansa pihatyöt taas ovat polttopuiden halkomista, puiden raahaamista metsästä ja sahaamista moottorisahalla, sekä mottientekoa. Hänellä on jokin kumma fiksaatio polttopuiden pelastamiseen! Pitäähän se tietenkin hyödyntää, kun on ilmaista puuta tarjolla maanomistajan luvalla: takapihamme kaadettuun metsään jäi paljon puidenlatvustoa ja oksaa, kun omistaja myi puut ja saatiin lupa raahata sieltä puuta käyttöömme. Keväällä Kalle taas pelasteli niitä puukasoja, jotka entinen omistaja oli jättänyt moneksi vuodeksi lahoamaan pihan perukoille.
-Jos on selkeä työkohde ja projekti etenee sujuvasti. Kaikkea missä oman kädenjälkensä näkee välittömästi, on mukava tehdä. Kaikkea missä raadannan tulos jää näkymättömiin, on taas hieman turhauttava tehdä. Ehkä syksyn tyydyttävin työ on ollut tuhota kuistin kammottavat kevytsoraharkot ja laittaa niiden tilalle luonnonkivet ja hirsi. Kivi ja hirsi vain näyttävät niin hyvältä yhdessä! Kaikkialla muuallakin talossani on ratkaisu, jossa hirret lepäävät luonnonkivijalan päällä, joten tuo kuistin kohta, jossa invaliuska oli tuettu harkkojen päälle, näytti hyvin silmiinpistävälle. Kuistin ilme myöskin siistiytyi huomattavasti, kun saimme filmivanereiden tilalle vanhaa harmaata ja ripauksen punamultaista lautaa.
-Murju ei edelleenkään tunnu täysin omalta, mutta hetkittäin kun huomaan jonkin kauniin pienen yksityiskohdan mökissäni - leivinuuninluukku, saunan kauniisti ravistuneet ja mustuneet ylähirret, talon punamultaiset hakaanurkkasalvokset - tunnen omistajan ylpeyttä ja jopa puhdasta iloa "tämä kaikki on minun." Kun kaivan mineraalivillaa ulos väliseinistä, missä sillä ei kertakaikkiaan ole mitään syytä majailla ja mihin en sitä itse missään nimessä olisi pistänyt, tai löydän maasta vaarallista roskaa, tunnen edelleen pientä vierautta ja etenkin voimattomuutta: miten saan tämän kaiken hallintaan, itseni näköiseksi ja että tuntisin mökkini läpikotaisin? Tavoitteeni on tietenkin hallita täällä kaikki käytännöt, ymmärtää miten ja miksi, joten siksi turhaudun jos löydän vaikka kuistinlattian alta sähköjohdon, josta en tiedä yhtään mihin se menee. Löysin tuollaisen johdon, joka onneksi roikkui irti töpselistä, mutta johto kulki viemäriputken suuntiin ja vessan lattian alle. Onko viemäriputkella lämmitin vai onko vessassani jopa lattialämmitys? Inhoan tämän murjun suhteen eniten entisen asukkaan viritelmiä, joita en ymmärrä!
-Jos löydän pihastani hyötykasvin tai muuten vain kaunista vihreyttä. Olen iloisesti yllättynyt jopa muutamista kukista, jotka putkahtelivat keskikesällä koristamaan etupihaani, vaikka en yleensä kukista niin välitä. Kiinanpioni ja Perennat taistelivat itsensä urhoollisesti esiin heitteelle jätetyssä pihassani. Olin hyvin mielissäni kun löysin valkoista viinimarjaa! Se oli lapsena suosikkini - ehkä harvinaisuutensa takia, sitä ei meidän pihassamme ollut, eikä naapureillakaan.
-Tutkimusretket ympäröivään luontoon. Hankkiessani taloni en tiennyt, että ympäristössä kulkee lukuisia vaelluspolkuja, joiden varsille on rakenneltu idyllisiä laavuja. Vielä ristiesssäni tupani "Vaeltajan torpaksi" minulla ei olluit aavistustakaan vaellusreittejen laajuudesta. Tiesin kyllä, että Prisman ja Willanutun välissä menee jokin pollku, koska löysimme kyltit jo kevättalvella, mutta vasta nyt kuukausi sitten huomasimme lukuisia sinisin ympäröin ja kelokyltein merkattuja virallisia vaellusreittejä, joissa on tosiaan upeita nuotiopaikkoja laavuineen. Naapureiden kanssa laskettiin että tässä noin 8 km säteellä on jopa 7 eri laavua! Useat polut kulkevat hiekkaharjuilla ja lampia näkyy siellä ja täällä.
Sitten niihin hieman ikävämpiin asioihin, mitä tuli kyllä jo hieman sivuttua näiden myönteisten seikkojen ohessa.
- Työkalujen etsintä joka aamu. Jos on isompi projekti vaiheessa, illan päätteeksi on vain ylivoimaista kiikutella kaikki työkalut paikoilleen, mikä kostautuu aamuisin edestakaisin kävelynä ja työkalujen penkomisena.
-Juoksevan veden puute ja siitä seuraava työmäärä. Ämpärin heitto kaivoon - kevyt emaliämpäri täytyy nakata juuri täydellisesti yläsuin että se haukkaa kaivon pohjalla vettä - kiskominen ylös ja raahaaminen sisälle. Joskus tuo kaivovedenhaku tuo kyllä mielihyvääkin: kaivon kunnostuksen jälkeen oli mahtavaa huomata verden kirkkaus. Pyykinpesun hankaluus! Olemme joutuneet kiikuttamaan pyykit keskustaan pesukoneeseen, maksamaan joka koneellisesta puhelinsoitolla 1,60 e ja tuomaan pyykit takaisin talolleni kuivumaan. Puhtaan pyykin kaappeihin saanti on edellyttänyt vielä hyvää kuivumiskeliä, sillä olemme kuivatelleet pyykkiä vain ulkonarulla, sisälle ne toisivat liikaa kosteutta.
-Likaisuus. Se juontaa juurensa osittain edellä mainitusta - jos vesihuolto ei pelaa, puhtaanapito on haasteellista - mutta myös itse remontista. Kun revin yhden seinän alkuperäiselle hirrelle, en osannut arvatakaan millainen sotku siitä syntyy: välikatosta tippui hiekkaa, mineraalivillapölyä laskeutui kaikille pinnoille, puukkosahalla sahattu puupöly leijaili ilmassa, valtavia puukuitulevyjä oli lattian reunustat täynnä ja pinkopahvi murtui käsittelyssäni sadoiksi pikku palasiksi. Kiviä kantaessa tai roskaa maasta kaivaessa, olen aivan mullassa, näyttää kuin olisin mutakylvyn ottanut. En myöskään osaa maalata mitään ilman, että pari minuuttia maalipurkin avaamisen jälkeen maalia on kasvoissani, käsissäni ja suurin piirtein kaikkialla. Tietty hygieni on ehkä isoin asia, mitä kaipaan kerrostaloasumisesta! Toivon, että talot, joita tulemme vahtimaan ovat ihanan hyvässä järjestyksessä, vapaita turhasta roinasta ja ennen kaikkea kaikki niissä on valmista. Tietty keskeneräisyyden sietäminen on tärkein tekijä, mitä tällaisessa remonttikohtaassa pitää oppia jos täällä haluaa samalla asua. Olen oppinut sen melko hyvin, mutta entisenä siivoojana - opiskelujen ohella siivoilin - sotku usein turhauttaa. Huomaan kulkevani joka aamu harjan ja rikkakihvelin kanssa ympäri taloa ja välillä siirrän roinaa ihan turhaan paikasta toiseen, vähempikin siivousyrittäminen ehkä riittäisi - etenkin sadekeleillä koiran jättäessä ihania kuratassujälkiä.
-Huomaan, että oikeastaan kaikki pahiten hankalat puolet tiivistyvät likaisuus-puhtaus akselille, joten ehkä niistä ei enää tarkemmin. Samalla huomaan, ettei täällä oikeastaan, mikään muu niin häiritsekään. Elämä on muuten kaikin puolin mielekästä ja toimivaa. Uskomattoman huono tuurihan minulla oli kaivoprojektin suhteen. Jos kaikki olisi mennyt edes hieman enemmän kohdilleen, minulla olisi voinut olla jo kesällä juoksevavesi, jolloin arkielämän asumisongelmia olisi ollut huomattavasti vähemmän. Juomavesi ei ole ongelma, koska Haapalan lähteestä kanistereille tuomamme vesi kyllä riittää hyvin juomiseen. Tiskivesikään ei ole tuottanut hankaluuksia sen jälkeen, kun kaivo puhdistui - se pitää vain jaksaa hakea kaivolta. Oikeastaan pyykinpesu ja itsensä peseminen ovat ainoita suurempia haasteita. Kesällä oli aivan mahtava peseytyä Herajärvessä, mutta viimeisin uintini oli muistaakseni noin kolmisen viikkoa sitten. Enää en ole uskaltanut uimaan. Onhan meillä toki sauna. Kevääseen nähden, saunan olemassa olo on huomattava parannus, mutta ei se saunana mikään viimeisenpäälle toimiva ole: kiuas puhki, vesikallistukset väärät, hyvin mieto lämpö. No, eilen jälleen saunottiin ja saunoohan siellä. Kuten vieraamme sanoivat "Hyvä sauna jos tykkää nopeista löylyistä."
Nyt vielä viime päivien remontteihin:
Maalasimme tosiaan piipun. Ensin ajattelin savupiipusta punaista, mutta puolessa välissä huomasin "Ei sovikaan" ja sittemmin päädyimme jättämään piippuun vain punaisen raidan harmaalle sinkkimaali pohjalle - toimii erittäin hyvin. Peltikukko Pietari kruunaa kattoni. Tästä mörskästä ei ole mitään järkeä lähteä remontoimaan viimeisen päälle tyylikästä: rahat eivät riitä, eikä osaaminen. Niinpä menen periaatteilla: taiteellisuutta, leikkisyyttä, kekseliäisyyttä, kestävää, rakenteellisesti yksinkertaista. Tuo piippu viestii nyt hyvin sellaista leikillisyyttä, mitä lähdenkin hakemaan. Ranskalainen vieraammekin piti siitä niin, että räpsi kuvia. Hän taputteli taloani ja hoki "hyvin kiva talo" - en sitten tiedä oliko tosissaan vai vaan kohtelias. Pyöräilijä löysi meille warm showers järjestön kautta. Me oltiin kuulema ainoat Savonlinnalaiset tuolla sivustolla. Sinänsä harvinaista, että kyseessä oli nuori yksinäinen tyttö, yleensä pyöräilijät ovat miehiä ja vähän vanhempia tai porukalla liikkeellä. Hän saapui meille vasta iltahämärissä, vaikka oli sanonut tulevansa neljältä. Jonnekin pikkuteiden varsille hän oli eksynyt. Bruno oli vieraasta aivan mielissään ja tunne oli molemmin puolinen. Tyttö roikkui koko ajan Brunon kaulassa ja nauroi heleästi kaikelle, mitä koiramme teki.
Eilen kevensimme ulkovajaa tunkeilla ja irrotimme alimmat hyvin lahonneet hirret. Puu oli täysin syötyä! Kallen ei tarvinnut paljonkaan moottorisahailla, kun puu vain murentui. Aloimme siirtämään isoja kiviä hirsien alle, siihen tulee kunnon kivijalka. Projekti jäi vain vielä kesken, kun lähdimme hakemaan kyliltä tikkaita, jotka joku halusi lahjoittaa. Tuo oli nyt varmaan viimeisiä torikauppojani ja varmaan muutenkin viimeinen kaupunkiasioilla käynti. Hyvä niin, sillä ikäviin puoliin täällä kyllä kuuluu myös se, että kun lähtee kaupunkiin asioille, siellä menee koko päivä ja kaikki energia. Ensimmäisissä kaupoissa on aina hauska käydä, mutta kun on kuudes pulju menossa, väsyy nopeasti. Nyt sain vielä neuvoteltua, että minulle todennäköisesti tuodaan tänään pihaan asti käytetty pulsaattori. Pakko pestä viimeiset pyykit täällä kotona, koska niitä kaikkia ei voisi kaupunkiin raahata - on kertynyt niin paljon - ja reissuun ei tietenkään niitä hirveimpiä remppavaatteita viitsi ottaa. Saisi siis vaatteita puhtaana säilytykseen odottamaan kevättä. Toivottavasti kone tuodaan minulle ja se myös toimii!
Olen jo kirjoittanut niin pitkän sepustuksen, etten muista enää, mistä piti vielä mainita. Niin, tikkaepisodi. Taloani on muutamina päivinä nakutellut tikka. Erittäin pelottava herätä tällaiseen nakutukseen, kun kuulostaa siltä kuin koko lintu tulisi seinästä läpi. Kalle sitten askarteli kaverille pöntön - luimme että tikka saattaa nakutellessa etsiä pesää. Tikka on saattanut menettää kotinsa lähimetsämme kaadossa. Minä puolestani askartelin viirupöllöä muistuttavan tuulikellon, koska näiden molempien pitäisi toimia karkoittimena. Kiinnitin viirupöllön naaman seinääni tikan peloitteeksi.
Brunon särkemän ikkunan tilalla on vihdoin uusi lasi! Sain lasiruutuja ilmaiseksi, mutta saimme ajella niitä kahdesti hakemaan, kun ensimmäisellä kerralla eivät mahtuneet kyytiin. Sittemmin kuskailin lasit leikattaviksi Savonlinnan keskustaan. Harmillisesti Linnalasin tyyppi leikkasi toisen ruudun liian pieneksi. Toisesta sentään tuli hyvä. Hirveä vaiva oli kyllä koko ikkunaprojektissa, sillä pellavaöljymaalilla maalaamani kehikkokaan ei meinannut kuivua ja sain kuivatella sitä viikon saunassa. Muiden ikkunoiden kohdilla olen tyytynyt hätäpelastukseen. En ehtinyt irroitella niitä paikoiltaan, joten irrottelin ympäryslaudat ja harjasin pahimmat moskat niiden alta - tarkistaen ötökkä tilanteen ja maalasin alakarmit paikallaan. (en perinnemaalilla, koska se ei olisi kuivunut) Yksi alakarmi tuotti harmaita hiuksia: se oli niin lahonnut ettei sitä voinut pelastaa. Veistin sitten koko tippalautaosan pois kirveellä, sahalla ja puukolla ja lisäsin aivan uutta puulistaa päälle. Noudatin Panu Kailan ohjetta "kaikki vahingoittunut puu on poistettava." Tosin aina tämä ei ole niin helppoa. Makuuhuoneemme ikkunassa urataanitiiviste on selvästi aiheuttanut pehmenemistä sen alapuoliselle puulle ja eihän tuota puuta tuolta välistä millään saanut veistettyä. No, sitten kun irrotan kaikki ikkunat tai jopa vaihdan ne, onnistuu. Myönteinen ihme, ettei uretaani muissa ikkunoissa ollut ehtinyt aiheuttaa vahinkoja, eli kai se siellä jonkin aikaa vielä pärjää.
Ken jaksoi lukea, pisteet sille. Näin käy kun kirjoittaa liian harvoin.
Näiden remppakuukausien parasta antia:
-Kaikkien luovien ideoiden toteuttaminen. Se kun olen tekemässä jotain haasteellista tai tylsän rutinoivaa ja saan innoituksen jonkun aivan toisen projektin suhteen. Siirtyminen tähän luovempaan kohteeseen, tuo uuden innostuksen, ja parhaassa tapauksessa tuon luovuuden voi toteuttaa jonkun aluksi tylsän projektin viimeistelyssä. Esimerkiksi katon hiominen ruosteesta ja piipun rapsuttelu sekä maalaus, olivat huikeista maisemista huolimatta tylsiä tehtäviä, mutta viimeistelyvaiheessa keksin viedä savupiippua koristamaan punaiseksi maalaamani peltikukon. Kalle tosin toteutti suurimman osan kattoprojektista, sillä itse en ollut aivan niin ketterä kiipeilijä.
-Ei mitään ihmisääniä, vain joutsenten ja kurkien kiljunta läheisellä pellolla. Parhaimmillaan torppani pihassa voisi kuvitella olevansa yksin maailmassa - kunnes seuraava auto menee tiellä. Mutta autoja kulkee lähinnä loma-aikaan, näin syksyisin ja keväisin tie on kohtalaisen hiljainen. Olemme nauttineet naapuruuttomuudesta suuresti Oulun naapuriongelmien jälkeen. Tänne korpeen on ollut ihana erakoitua! Kyllähän kerrostalossammekin oli pääosin hyvät naapurit, eikä kenenkään kanssa ollut ongelmia ennen koiraamme, mutta piskin eroahdistuksen takia, kerrostaloasuminen kävi hyvin ahdistavaksi. Jotenkin entisenä kaupunkilaisena en miellä naapureiksi ihmisiä, jotka asuvat täällä Niittylahdessa 300 metrin-5 km säteellä, vaan ajattelen että torpallani ei varsinaisesti ole naapureita. Nämä kyläläiset, joita täällä tosiaan hyvin väljästi asuu, ovat kaikki oikeinkin mukavia!
-Keväällä ja syksyllä talon lämmittely tulisijoilla. Tiedän että jos olisin täällä koko talven, kyllästyisin pönttöuunien ja leivinuunin jatkuvaan sytyttelyyn. Mutta tällein pienissä määrin nautittuna, puulämpö ja liekkien kotoisa humina ja rätinä ovat mahtava juttu. Tulen lämpö on niin paljon pehmeämpää kuin patterien antama lämpö. Se tunne, kun uuni ei ensin syty vaan pelkästään savuttaa, ja yhtäkkiä se humahtaakin iloisiin liekkeihin!
-Pihamaalla puuhastelu. Meidän kohdallamme pihatyöt eivät niinkään ole tarkoittaneet puutarhanhoitoa, kuten ehkä yleensä ihmisillä. Kyllähän minunkin pihallani olisi potentiaalia jonkinmoiseen "puutarhaan". Löytyy kirsikkapuita, marjapensaita, omenapuita, raparperiä, retiisejä yms. Emme kuitenkaan tänä kesänä juuri ehtineet kiinnittää pihaan huomiota ja se on paljolti vihatun tulokaslajin Jättipalsamin vallassa. Itselleni pihatyöt tarkoittavat lähinnä sitä, että kävelen ympäriinsä ja tartun siihen, minkä epäkohdan nyt milloinkin huomaan: seinästä roikkuva vanha puhelinjohto pitää katkaista, kuistin alle voisi kärrätä kiviä, talomme olisi hyvä merkitä paremmin tienvarsinumerokyltillä, liian lähellä taloa kasvavat vaahteran taimet pitää katkaista, tavaraa pitää siirrellä romukasasta toiseen ja suojaan varastoon. Kallelle hänen rakastamansa pihatyöt taas ovat polttopuiden halkomista, puiden raahaamista metsästä ja sahaamista moottorisahalla, sekä mottientekoa. Hänellä on jokin kumma fiksaatio polttopuiden pelastamiseen! Pitäähän se tietenkin hyödyntää, kun on ilmaista puuta tarjolla maanomistajan luvalla: takapihamme kaadettuun metsään jäi paljon puidenlatvustoa ja oksaa, kun omistaja myi puut ja saatiin lupa raahata sieltä puuta käyttöömme. Keväällä Kalle taas pelasteli niitä puukasoja, jotka entinen omistaja oli jättänyt moneksi vuodeksi lahoamaan pihan perukoille.
-Jos on selkeä työkohde ja projekti etenee sujuvasti. Kaikkea missä oman kädenjälkensä näkee välittömästi, on mukava tehdä. Kaikkea missä raadannan tulos jää näkymättömiin, on taas hieman turhauttava tehdä. Ehkä syksyn tyydyttävin työ on ollut tuhota kuistin kammottavat kevytsoraharkot ja laittaa niiden tilalle luonnonkivet ja hirsi. Kivi ja hirsi vain näyttävät niin hyvältä yhdessä! Kaikkialla muuallakin talossani on ratkaisu, jossa hirret lepäävät luonnonkivijalan päällä, joten tuo kuistin kohta, jossa invaliuska oli tuettu harkkojen päälle, näytti hyvin silmiinpistävälle. Kuistin ilme myöskin siistiytyi huomattavasti, kun saimme filmivanereiden tilalle vanhaa harmaata ja ripauksen punamultaista lautaa.
-Murju ei edelleenkään tunnu täysin omalta, mutta hetkittäin kun huomaan jonkin kauniin pienen yksityiskohdan mökissäni - leivinuuninluukku, saunan kauniisti ravistuneet ja mustuneet ylähirret, talon punamultaiset hakaanurkkasalvokset - tunnen omistajan ylpeyttä ja jopa puhdasta iloa "tämä kaikki on minun." Kun kaivan mineraalivillaa ulos väliseinistä, missä sillä ei kertakaikkiaan ole mitään syytä majailla ja mihin en sitä itse missään nimessä olisi pistänyt, tai löydän maasta vaarallista roskaa, tunnen edelleen pientä vierautta ja etenkin voimattomuutta: miten saan tämän kaiken hallintaan, itseni näköiseksi ja että tuntisin mökkini läpikotaisin? Tavoitteeni on tietenkin hallita täällä kaikki käytännöt, ymmärtää miten ja miksi, joten siksi turhaudun jos löydän vaikka kuistinlattian alta sähköjohdon, josta en tiedä yhtään mihin se menee. Löysin tuollaisen johdon, joka onneksi roikkui irti töpselistä, mutta johto kulki viemäriputken suuntiin ja vessan lattian alle. Onko viemäriputkella lämmitin vai onko vessassani jopa lattialämmitys? Inhoan tämän murjun suhteen eniten entisen asukkaan viritelmiä, joita en ymmärrä!
-Jos löydän pihastani hyötykasvin tai muuten vain kaunista vihreyttä. Olen iloisesti yllättynyt jopa muutamista kukista, jotka putkahtelivat keskikesällä koristamaan etupihaani, vaikka en yleensä kukista niin välitä. Kiinanpioni ja Perennat taistelivat itsensä urhoollisesti esiin heitteelle jätetyssä pihassani. Olin hyvin mielissäni kun löysin valkoista viinimarjaa! Se oli lapsena suosikkini - ehkä harvinaisuutensa takia, sitä ei meidän pihassamme ollut, eikä naapureillakaan.
-Tutkimusretket ympäröivään luontoon. Hankkiessani taloni en tiennyt, että ympäristössä kulkee lukuisia vaelluspolkuja, joiden varsille on rakenneltu idyllisiä laavuja. Vielä ristiesssäni tupani "Vaeltajan torpaksi" minulla ei olluit aavistustakaan vaellusreittejen laajuudesta. Tiesin kyllä, että Prisman ja Willanutun välissä menee jokin pollku, koska löysimme kyltit jo kevättalvella, mutta vasta nyt kuukausi sitten huomasimme lukuisia sinisin ympäröin ja kelokyltein merkattuja virallisia vaellusreittejä, joissa on tosiaan upeita nuotiopaikkoja laavuineen. Naapureiden kanssa laskettiin että tässä noin 8 km säteellä on jopa 7 eri laavua! Useat polut kulkevat hiekkaharjuilla ja lampia näkyy siellä ja täällä.
Sitten niihin hieman ikävämpiin asioihin, mitä tuli kyllä jo hieman sivuttua näiden myönteisten seikkojen ohessa.
- Työkalujen etsintä joka aamu. Jos on isompi projekti vaiheessa, illan päätteeksi on vain ylivoimaista kiikutella kaikki työkalut paikoilleen, mikä kostautuu aamuisin edestakaisin kävelynä ja työkalujen penkomisena.
-Juoksevan veden puute ja siitä seuraava työmäärä. Ämpärin heitto kaivoon - kevyt emaliämpäri täytyy nakata juuri täydellisesti yläsuin että se haukkaa kaivon pohjalla vettä - kiskominen ylös ja raahaaminen sisälle. Joskus tuo kaivovedenhaku tuo kyllä mielihyvääkin: kaivon kunnostuksen jälkeen oli mahtavaa huomata verden kirkkaus. Pyykinpesun hankaluus! Olemme joutuneet kiikuttamaan pyykit keskustaan pesukoneeseen, maksamaan joka koneellisesta puhelinsoitolla 1,60 e ja tuomaan pyykit takaisin talolleni kuivumaan. Puhtaan pyykin kaappeihin saanti on edellyttänyt vielä hyvää kuivumiskeliä, sillä olemme kuivatelleet pyykkiä vain ulkonarulla, sisälle ne toisivat liikaa kosteutta.
-Likaisuus. Se juontaa juurensa osittain edellä mainitusta - jos vesihuolto ei pelaa, puhtaanapito on haasteellista - mutta myös itse remontista. Kun revin yhden seinän alkuperäiselle hirrelle, en osannut arvatakaan millainen sotku siitä syntyy: välikatosta tippui hiekkaa, mineraalivillapölyä laskeutui kaikille pinnoille, puukkosahalla sahattu puupöly leijaili ilmassa, valtavia puukuitulevyjä oli lattian reunustat täynnä ja pinkopahvi murtui käsittelyssäni sadoiksi pikku palasiksi. Kiviä kantaessa tai roskaa maasta kaivaessa, olen aivan mullassa, näyttää kuin olisin mutakylvyn ottanut. En myöskään osaa maalata mitään ilman, että pari minuuttia maalipurkin avaamisen jälkeen maalia on kasvoissani, käsissäni ja suurin piirtein kaikkialla. Tietty hygieni on ehkä isoin asia, mitä kaipaan kerrostaloasumisesta! Toivon, että talot, joita tulemme vahtimaan ovat ihanan hyvässä järjestyksessä, vapaita turhasta roinasta ja ennen kaikkea kaikki niissä on valmista. Tietty keskeneräisyyden sietäminen on tärkein tekijä, mitä tällaisessa remonttikohtaassa pitää oppia jos täällä haluaa samalla asua. Olen oppinut sen melko hyvin, mutta entisenä siivoojana - opiskelujen ohella siivoilin - sotku usein turhauttaa. Huomaan kulkevani joka aamu harjan ja rikkakihvelin kanssa ympäri taloa ja välillä siirrän roinaa ihan turhaan paikasta toiseen, vähempikin siivousyrittäminen ehkä riittäisi - etenkin sadekeleillä koiran jättäessä ihania kuratassujälkiä.
-Huomaan, että oikeastaan kaikki pahiten hankalat puolet tiivistyvät likaisuus-puhtaus akselille, joten ehkä niistä ei enää tarkemmin. Samalla huomaan, ettei täällä oikeastaan, mikään muu niin häiritsekään. Elämä on muuten kaikin puolin mielekästä ja toimivaa. Uskomattoman huono tuurihan minulla oli kaivoprojektin suhteen. Jos kaikki olisi mennyt edes hieman enemmän kohdilleen, minulla olisi voinut olla jo kesällä juoksevavesi, jolloin arkielämän asumisongelmia olisi ollut huomattavasti vähemmän. Juomavesi ei ole ongelma, koska Haapalan lähteestä kanistereille tuomamme vesi kyllä riittää hyvin juomiseen. Tiskivesikään ei ole tuottanut hankaluuksia sen jälkeen, kun kaivo puhdistui - se pitää vain jaksaa hakea kaivolta. Oikeastaan pyykinpesu ja itsensä peseminen ovat ainoita suurempia haasteita. Kesällä oli aivan mahtava peseytyä Herajärvessä, mutta viimeisin uintini oli muistaakseni noin kolmisen viikkoa sitten. Enää en ole uskaltanut uimaan. Onhan meillä toki sauna. Kevääseen nähden, saunan olemassa olo on huomattava parannus, mutta ei se saunana mikään viimeisenpäälle toimiva ole: kiuas puhki, vesikallistukset väärät, hyvin mieto lämpö. No, eilen jälleen saunottiin ja saunoohan siellä. Kuten vieraamme sanoivat "Hyvä sauna jos tykkää nopeista löylyistä."
Nyt vielä viime päivien remontteihin:
Maalasimme tosiaan piipun. Ensin ajattelin savupiipusta punaista, mutta puolessa välissä huomasin "Ei sovikaan" ja sittemmin päädyimme jättämään piippuun vain punaisen raidan harmaalle sinkkimaali pohjalle - toimii erittäin hyvin. Peltikukko Pietari kruunaa kattoni. Tästä mörskästä ei ole mitään järkeä lähteä remontoimaan viimeisen päälle tyylikästä: rahat eivät riitä, eikä osaaminen. Niinpä menen periaatteilla: taiteellisuutta, leikkisyyttä, kekseliäisyyttä, kestävää, rakenteellisesti yksinkertaista. Tuo piippu viestii nyt hyvin sellaista leikillisyyttä, mitä lähdenkin hakemaan. Ranskalainen vieraammekin piti siitä niin, että räpsi kuvia. Hän taputteli taloani ja hoki "hyvin kiva talo" - en sitten tiedä oliko tosissaan vai vaan kohtelias. Pyöräilijä löysi meille warm showers järjestön kautta. Me oltiin kuulema ainoat Savonlinnalaiset tuolla sivustolla. Sinänsä harvinaista, että kyseessä oli nuori yksinäinen tyttö, yleensä pyöräilijät ovat miehiä ja vähän vanhempia tai porukalla liikkeellä. Hän saapui meille vasta iltahämärissä, vaikka oli sanonut tulevansa neljältä. Jonnekin pikkuteiden varsille hän oli eksynyt. Bruno oli vieraasta aivan mielissään ja tunne oli molemmin puolinen. Tyttö roikkui koko ajan Brunon kaulassa ja nauroi heleästi kaikelle, mitä koiramme teki.
Eilen kevensimme ulkovajaa tunkeilla ja irrotimme alimmat hyvin lahonneet hirret. Puu oli täysin syötyä! Kallen ei tarvinnut paljonkaan moottorisahailla, kun puu vain murentui. Aloimme siirtämään isoja kiviä hirsien alle, siihen tulee kunnon kivijalka. Projekti jäi vain vielä kesken, kun lähdimme hakemaan kyliltä tikkaita, jotka joku halusi lahjoittaa. Tuo oli nyt varmaan viimeisiä torikauppojani ja varmaan muutenkin viimeinen kaupunkiasioilla käynti. Hyvä niin, sillä ikäviin puoliin täällä kyllä kuuluu myös se, että kun lähtee kaupunkiin asioille, siellä menee koko päivä ja kaikki energia. Ensimmäisissä kaupoissa on aina hauska käydä, mutta kun on kuudes pulju menossa, väsyy nopeasti. Nyt sain vielä neuvoteltua, että minulle todennäköisesti tuodaan tänään pihaan asti käytetty pulsaattori. Pakko pestä viimeiset pyykit täällä kotona, koska niitä kaikkia ei voisi kaupunkiin raahata - on kertynyt niin paljon - ja reissuun ei tietenkään niitä hirveimpiä remppavaatteita viitsi ottaa. Saisi siis vaatteita puhtaana säilytykseen odottamaan kevättä. Toivottavasti kone tuodaan minulle ja se myös toimii!
Olen jo kirjoittanut niin pitkän sepustuksen, etten muista enää, mistä piti vielä mainita. Niin, tikkaepisodi. Taloani on muutamina päivinä nakutellut tikka. Erittäin pelottava herätä tällaiseen nakutukseen, kun kuulostaa siltä kuin koko lintu tulisi seinästä läpi. Kalle sitten askarteli kaverille pöntön - luimme että tikka saattaa nakutellessa etsiä pesää. Tikka on saattanut menettää kotinsa lähimetsämme kaadossa. Minä puolestani askartelin viirupöllöä muistuttavan tuulikellon, koska näiden molempien pitäisi toimia karkoittimena. Kiinnitin viirupöllön naaman seinääni tikan peloitteeksi.
Brunon särkemän ikkunan tilalla on vihdoin uusi lasi! Sain lasiruutuja ilmaiseksi, mutta saimme ajella niitä kahdesti hakemaan, kun ensimmäisellä kerralla eivät mahtuneet kyytiin. Sittemmin kuskailin lasit leikattaviksi Savonlinnan keskustaan. Harmillisesti Linnalasin tyyppi leikkasi toisen ruudun liian pieneksi. Toisesta sentään tuli hyvä. Hirveä vaiva oli kyllä koko ikkunaprojektissa, sillä pellavaöljymaalilla maalaamani kehikkokaan ei meinannut kuivua ja sain kuivatella sitä viikon saunassa. Muiden ikkunoiden kohdilla olen tyytynyt hätäpelastukseen. En ehtinyt irroitella niitä paikoiltaan, joten irrottelin ympäryslaudat ja harjasin pahimmat moskat niiden alta - tarkistaen ötökkä tilanteen ja maalasin alakarmit paikallaan. (en perinnemaalilla, koska se ei olisi kuivunut) Yksi alakarmi tuotti harmaita hiuksia: se oli niin lahonnut ettei sitä voinut pelastaa. Veistin sitten koko tippalautaosan pois kirveellä, sahalla ja puukolla ja lisäsin aivan uutta puulistaa päälle. Noudatin Panu Kailan ohjetta "kaikki vahingoittunut puu on poistettava." Tosin aina tämä ei ole niin helppoa. Makuuhuoneemme ikkunassa urataanitiiviste on selvästi aiheuttanut pehmenemistä sen alapuoliselle puulle ja eihän tuota puuta tuolta välistä millään saanut veistettyä. No, sitten kun irrotan kaikki ikkunat tai jopa vaihdan ne, onnistuu. Myönteinen ihme, ettei uretaani muissa ikkunoissa ollut ehtinyt aiheuttaa vahinkoja, eli kai se siellä jonkin aikaa vielä pärjää.
Ken jaksoi lukea, pisteet sille. Näin käy kun kirjoittaa liian harvoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti