Tämä on tarinan alku. Minun ja minun murjuni yhteinen tarina on vasta aivan kirjan ensilehdillä ja olen iloinen, etten ole lukenut edes takakannen juonipaljastuksia, en kuullut huhuja juonenkäänteistä, eikä minulla ole aavistustakaan tämän tarinan sisällöstä. Arvaan, että siinä tulee olemaan kokonainen tunteiden kirjo, voimakkaita nousuja ja aallonpohjia, kuten aina hyvässä kirjassa.
 |
Tavallinen kansalainen, yhteiskunnan tuottava jäsen, marssisi pankkiin pyytämään lainan ja ostaisi asumiskelpoisen talon. Makselisi lainaa pikku hiljaa pois ja elelisi talossaan mukavasti, ehkä uusisi keittiön kaapit tai hankkisi jotain kivaa kylppäriin, kun siellä on niin vääränlainen ja vanhentunut värimaailma. Talo olisi sellainen, josta edellinen asuja olisi juuri muuttamassa pois ja hän osaisi tarkkaan kertoa, mitä pientä remonttia taloon on joskus tehty. Minun on pärjättävä taloni kanssa kaksin, kukaan ei tiedä, mitä taloon on vuosikymmenten kuluessa tehty ja miksi. Remontti on jäänyt kuin lennosta kesken: keittiön lattialla sementtisäkki ja muurauslastat, laminaattipinoja seinän vieressä pystyssä, työkalupakki keskellä pöytää. Aivan kuin remontoija olisi vain kadonnut savuna ilmaan. Kummitustaloksi paikalliset paikkaa saovatkin.
En siis ole tavallinen kansalainen. Mikä sitten olen? Jonkinlainen yhteiskunnan hylkiö, aivan kuin talonikin. Kai me sen takia vedimme toisia puoleemme. Täytyy myöntää, että talo valitsi minut, enkä minä sitä. Olin aluksi hyvin vastahakoinen. Kävin sitä kahdesti katsomassa 445 kilometrin päästä ennen kuin kolmannella kerralla olin valmis kirjoittamaan kauppakirjan. Jotain kummaa se korvaani kuiski, varmaankin vaati pelastamista, kun lopulta suostuin. Järkeni oli kaikilla tavoin vastaan, se kuiski toiseen korvaani: remontti on väärin tehty ja jätetty aivan puolitiehen, kaikki täytyy aloittaa alusta, sinun on lähes mahdoton tietää mitä materiaaleja missäkin on käytetty, joten kaikki täytyy repiä alas, kaivo ei ole käyttövalmis, viemäreiden kunnosta ei ole tietoa, hiiriä ja rottia niin niin paljon, että ne ovat saattaneet syödä tärkeitä rakenteita.
Katselin taloa kuitenkin myös puhtaasti intuitiolla. Se seisoi hyvin ryhdikkäästi ja siinä oli paksut hirret. Siinä oli jotain ylvästä ja yli satavuotisen historiansa tuomaa itsetietoisuutta. Hirsirakenteesta sanotaan, ettei se ole koskaan täysin pilalla. Aina voi joutua vaihtamaan yksittäisiä hirsiä, mutta sellaista hirsitaloa ei ole, mitä ei voisi taidolla ja suurella antaumuksella pelastaa. Päätin siis uskaltaa ja 30.1.17 olin Savonlinnassa kirjoittamassa harmaasta hirsikasastani kauppakirjan.
Voi tosiaan olla, ettei talossa ole paljon muuta ehjää kuin hirret. Ne hirret ovat kuitenkin viimeinen oljenkorteni. Minä ja minun murjuni tullaan yhdessä nousemaan täältä aallonpohjalta, mihin tämä yhteiskuntamme on meidät sysännyt - tai oikeastaan ei edes sysännyt vaan ainoastaan täydellisesti unohtanut. Siinä pienen kylätien varressa tuo vanha ja aikanaan niin suurella huolella ja rakkaudella rakennettu talo on seissyt unohduksissa nelisen vuotta. Saman verran on suunilleen siitä, kun itse valmistuin yliopistosta ja huomasin, ettei humanistin taitojani taideta tarvita tässä maassa. Täällä jyllää kovat arvot, tiedettä ja teknologiaa arvostetaan - ja niitäkin vain tuottavina - muttei laajaa yleissivistystä, mitä ei voi suoraan muuttaa tuottaviksi luvuiksi.
Huomaatte varmaan, että tekstini etenee aikamoisena ajatuksenvirtana. Pompin sinne ja tänne ja on vaikea löytää tekstille punaista lankaa, sillä kirjanoppineen olemuksestani huolimatta, olen kirjoittanut hyvin vähän viimeaikoina. Oikeastaan olen siirtymässä aivan toiseen äärilaitaan, minusta tulee kunnon remonttireiska, käsillään fyysistä työtä tekevä. Jotenkin kummasti tämä ajatus kiehtoo minua, että saisin tehdä konkreettisesti jotain, minkä aikaansaannos näkyy. Saan suunnitella ja toteuttaa aivan mieleni mukaan. On vain yksi este - se on se vanha tuttu - eli raha. Minun tulee käyttää suurta mielikuvitusta jos aion edetä talonkunnostus projektissani. En missään nimessä voi marssia rautakauppaan ja ostaa tarvitsemaani, rahani loppuisivat jo kaupan kynnyksellä. Suoraan sanottuna minulla on remonttirahaa vain muutama tonni, eikä mitään keinoa saada lisää. Olen pitkäaikaistyötön ja niin täysin tipahtanut työelämän ulkopuolelle, että se ovi on täysin sulkeutunut edestäni. Mutta, kuten sanoin, tulen nousemaan jaloilleni yhdessä mökkini kanssa. Jos saan taisteltua sen elävien kirjoihin, tarkoitus olisi kehitellä yritystoimintaa talon ympärille. Siitä tulen paljastamaan vielä myöhemmin lisää.
Rakennusprojekti, jossa työkalut ja tarvikkeet pitää taikoa tyhjästä ilman rahaa tai hyvin pienillä summilla, vaatii uskomattoman paljon etukäteissuunnittelua. Tuntuu, että asun nykyään tori.fi sivustolla. Aina aamulla katson ensimmäiseksi, mitä on ilmaantunut annetaan osioon. Sen jälkeen katson myytävät remonttitarvikkeet. Soittelen puheluita ihmisille ja näpyttelen viestejä. Haalin tavaraa kokoon sieltä ja täältä. Kun olin menossa verotoimistoon hakemaan ensiasunnon-ostotodistuksen, vastaani ilmaantui roskalava. Kävin siellä penkomassa ja tekemässä löytöjä. Suoraan roskalavaköyhäilystä verotoimistoon, jossa pyörii lähinnä rikkaita ihmisiä! Naureskelin tälle ristiriidalle. Elämäni on ihmeellisen ristiriitaista. Olen matkaillut paljon, vaikka olen ollut koko aikuisikäni työtön. Olen korkeasti koulutettu ja silti harvat työkeikkani ovat olleet duunarityötä ja fyysistä talkootyötä. Intiassa - missä olen paljon kulkenut - olen suorastaan hävettävän rikas, mutta Suomessa kuulun kaikkein köyhimpien joukkoon.
Miten pystyin ostomaan talon jos olen niin köyhä? Samalla tavoin kuin matkailuun eli ankaralla säästämisellä. Olen onnistunut vuosien kuluessa jopa säästämään työttömyystuesta. Kesäinen pullojen keruu on myös tuonut yllättävän paljon kilisevää. Tietenkin oleellisin pointti on, kuinka talo oli hyvin edullinen. Pystyin hyvin ostamaan sen, mutta nyt jännitän, kuinka pystyn puhaltamaan siihen uuden elämän. Se vaatii osaamista ja rahaa, joista kumpaakaan minulla ei ole. Mutta hankitaan sitä mitä voidaan eli osaamista eli se tarkoittaa lukuisten hirsirakennuskirjojen lukua ja perinnerakentamisfilmien katselua youtubesta. Onneksi elämme tietoyhteiskunnassa! Tämän kieroon kasvaneen ja taipuneen yhteiskunnan lähes ainoita hyviä puolia on tiedon saatavuus. Nykyään voi itsenäisesti opiskella lähes mitä vain. No, onhan Suomessa tietenkin monia muitakin hyviä puolia, mutta kyllä tämä pelottavan väärään suuntaan on luisumassa kaiken eriarvoistumisen yms kautta.
Luonto on Suomessa upeaa! Siksipä haluankin maalle. "Minun pihakoivu, minun maata", ajattelin kun katselin tonttiani kauppakirjan vahvistuksen jälkeen. Jotain voimaannuttavaa nousi sisältäni. Maassa on voimaa, siinä voi viljellä ja sieltä kasvaa aivan uutta. Taputtelin omistajan elkein koivujani. Eihän maata voi oikeasti omistaa, siinä olen aluperäiskansojen kanssa samaa mieltä. Mutta kun tämä meidän yhteiskunta - ja koko länsimainen järjestelmä - on muutenkin näin feikki ja keinotekoinen, leikitään mukana. Ainakin minulla on jotain sellaista omaa, jonka tämä järjestelmä tunnustaa juuri minun omaisuudekseni ja se luo minulle mahdollisuuksia. Jos tässä yhteiskunnassa ei omista yhtään mitään, on aika tyhjän päällä. Tuollainen talo luo valtavasti mahdollisuuksia kehitellä itselle jonkinmoista toimeentuloa ja saavuttaa uudestaan itsellisyys - mitä minulla ei juuri koskaan ole kyllä ollutkaan. Lapsena tunsin itseni kokonaiseksi ihmiseksi, vaikka en ollut erityisen hyödyllinen. Jos näin aikuisena ei ole millään tavoin hyödyllinen, ei ole oikein ihminen ollenkaan. En haluaisi lähteä tällaiseen arvomaailmaan mukaan, mutta näin tunnen täällä tällä hetkellä asioiden makaavan ja petaavan.
Luulen, että tarvitsen pakettiauton. Se on iso ja pakonomaisesti kallis ostos - sitä tuskin löydän roskalavalta. Mutta en saa muuten kuljetettua kaikkia muita löytöjäni talolle. Yleensä meillä - avomiehelläni ja minulla - ei ole autoa ollutkaan. Oikeastaan vastustan autoilua, mutta vaariltani saamamme laina-auto on nyt tehnyt tuosta lajista vähän tutumpaa ja ei se enää tunnu aivan niin pahalta kuin ennen. Joskus vielä askartelen häkäpönttöauton, joka ei saastuta, mutta siihen asti täytyy mennä niillä mitä on. Nyt jään miettimään, mitä työkaluja vielä pitää hankkia ja yritän saada lainhuutopaperit täytettyä. Tulihan tässä jo tekstiä yhteen postaukseen. Hieman sarkastisiksi loppusanoiksi itselleni: uskalla innostua.
