tiistai 26. syyskuuta 2017

Yhteenveto palaverit

Viimeinen yö täällä murjulla. Vaikea kuvailla fiiliksiä; ehkä päällimmäiseksi nousee kuitenkin tietty irtipäästämisen tunne, helpotus että voin siirtyä eteenpäin. Nyt on ensimmäiset vuosineljännekset takana - bisnesmaailman termein - ja vaikka vielä palaamme tänne, emme enää aivan samoihin töihin palaa, emme toivon mukaan joudu aivan alusta aloittamaan. Tavaroiden raivaus ja paikan yleisilmeen siistiminen on jo tehty, mökki näyttääkin seisovan ryhdikkäimmin kuin omanarvontuntonsa takaisin saaneena. Kengittäminen ja kuistin toisen päädyn remontointi olivat isoimpia saavutuksia tälle kesää. Tästä on hyvä jatkaa!

Kun tulemme takaisin, pitää heti käydä vanhan tuvan kimppuun. Tuossa huoneessa sisäkatto roikkuu ja ellei se ehdi talven aikana tipahtaa, pitää poistaa turve välikatosta ja laittaa uutta ehjää kannatinpuuta yms. Pieni vaara kyllä on, että se romahtaa talven aikana. Mutta vaikka näin käviskin, tuskin se koko kattoa vetää mukanaan. Tuon huoneen leivinuunia pitäisi pyytää joku asiantuntija katsomaan: voiko sen korjata ja miten savuhormi, josta puuttuu tiiliä muurataan? Jos saan tukea ikkunoiden kunnostukseen, siitäkin on hyvä jatkaa ensikesänä. Ikkunoiden surkea ilme vaikuttaa eniten talon ulkonäköön, joka siis muuten on kohentunut. Ehdin sentään tehdä alakarmeille pikaista hätäapupelastusta, joten ikkunat tuskin tipahtavan paikoiltaan talven aikana.

Paljon on siis vielä puuhaa. Tärkeää olisi myös lattioiden purkaminen ja vääränlaisen eristeen poisto. Mutta homma kerrallaan, ja takaisin tullessa miniulla on varmasti taas aivan uutta energiaa, kun olen saanut hengähtää ja välimatkaa näihin projekteihin. Ehkä saan reissussa jopa aivan uudenlaisia ideoita, kun näen ihmisten koteja. Erikoisista lattiaratkaisuista ja luonnonmukaisista materiaaleista niin eristyksessä kuin itse lattian päällysmateriaalinakin olen erittäin kiinnostunut. Savirappaus olisi mahtavaa tehdä kylppäriin, mutta siihen pitäisi varmasti huolella perehtyä. Todennäköisesti siitä ei tule kosteatila, joten materiaaleja voisi käyttää huolettomammin. Tahtoisin vain kaikki vessan muovit pois, tilalle jotain hengittävää ja vessasta kunnon erottelevan kuivakäymälän.

Tänään kiipesimme niin saunan ja kuin torpankin katoille ja laitoimme piippujen päälle pellit. Torppani piippu on hyvin erikoinen: hormit eivät yletä ylös asti vaan puolivälistä matkaa piippu on pelkkää avointa tilaa. Kurkatessani sinne ensimmäisen kerran ajattelin: no nyt on kunnon joulupukin savupiippu, juuri niinkuin jouluisissa saduissa, isompi mahaisempikin pukki mahtuisi sukeltamaan piippuun. Sinänsä erikoista, ettei tuossa piipussa varmaan koskaan ole ollut hattua ja juuri tuollainen savuhormi sitä kipeiten kaipaisi, sillä sinnehän menee kaikki mahdolliset roskat, lumi, vesi ja lintujenpesät.

Kanniskelimme suurimman osan tekstiileistä aitalla suojaan, Kalle levitti parafiiniöljyä kuistin puuosiin muutamiin kohtiin kosteudensuojaksi, tyhjentelimme huussit, pakkailimme autoa, kiikuttelimme vajan täyteen piharoinaa, Kalle veisteli aittaan lukkokiinikkeet, minä vein enimpiä roskia lähimpään roskalaatikkoon jne. Vielä aamulla on varmasti parisen tuntia armotonta lähtöhäsellystä ja hääräystä, mutta eiköhän tästä lähtö onnistuta taas kerran tekemään. Tällä kertaa lähtö on sinänsä helpompi, ettei tarvitse miettiä vuokralaista, ei tarvitse tehdä loppusiivousta, mutta toisaalta vaikeampi kun hiiriltä pitää saada kaikki arvokas turvaan. On uskomatonta mitä kaikkea he tykkäävät pureskella! En niitä täällä nyt ole paljon näkynyt, mutta varmasti kun "kissa" on poissa, hyppivät pöydille. Kun jätämme tämän uppoavan laivan - no toivottavasti pysyy talven pinnalla - ne saavat juhlia täällä vapaasti, ottaa isännän paikan.

Istuimme iltanuotiolta ja palaveerasimme "mites se nyt niin kuin omasta mielestä meni?" Aivan kiitettävät arvosanat annoimme itsellemme tästä urakasta - sen alkupuolikkaasta. Kaikessa emme onnistuneet, mutta hyvin monessa kuitenkin. Moni asia vastusti, mutta usein keksimme luovia ratkaisuja.

Viimeisten päivien kelit hellivät meitä, etenkin sunnuntaina oli lähes intiaanikesäinen päivä. Heittelimme mölkkyä naapureidemme kauniissa maalaisidyllimäisessä pihapiirissä ja ihastelin heidän kissojaan. Oli upeaa, että viimeiset päivät olivat poutaisia, sillä myös auton sisustuksen rakentelu ja siivous oli helpompaa: tein hetekkaan laajennusosan filmivanerista, imuroin koko auton, hankasimme sienillä öljytahroja irti, teimme kaikenmoisia ripustuspaikkoja tavaroille ja päällystelin kankailla karumpaa verhousta piiloon.

Ranteessani on rasitusvamma, joka pistelee jopa näin kirjoittaessa, joten en naputtele enempää. Ranne on ollut puutunut, samoin koko oikean käden sormet ja välillä on ollut kunnon särkyäkin. Liikaa fyysistä työtä, mutta miksi lihakseni eivät vain kasva? No, ehkä se tästä nyt levolla menee ohi. Tämä blogini on keskittynyt remonttiasioihin, joten reissusta kirjoitan matkablogiini: kulkuritarinat.net  


Onhan se jo aivan eri näköinen kuin tänne tullessamme. Ehkä kaunis kelikin vaikuttaa valoisaan ilmeeseen.

 Tätä piharakennustakin olemme hoivanneet huolella. Tähän on kätetty jopa tuplaten enemmän työtunteja kuin itse torppaan.

Kuinka monelle maailman lentokentille pääsee luontopolkuja pitkin? Olisko tämäkin matkailuvaltti? Entä jos lentokentältä pääsisi suoraan patikoimalla majapaikkaan?


Naapureidemme nättejä kissoja paistattamassa päivää


On meillä toisaalta aivan kodikastakin ollut tässä murjussa, ainakin Brunon mielestä. Itse rakastan näitä makuuhuoneemme seinähirsiä! Niitä tulee niin ikävä. Nyt voin vielä tästä sängystäni käsin taputella niitä ja vannoa, etten niitä lopullisesti hylkää. :)

perjantai 22. syyskuuta 2017

Huonoa hienoudessa, tai toisinpäin

Kun lähtö lähestyy, ajattelin kirjoitella, mitä jään torpaltani kaipaamaan ja mitä en niinkään.

Näiden remppakuukausien parasta antia:

-Kaikkien luovien ideoiden toteuttaminen. Se kun olen tekemässä jotain haasteellista tai tylsän rutinoivaa ja saan innoituksen jonkun aivan toisen projektin suhteen. Siirtyminen tähän luovempaan kohteeseen, tuo uuden innostuksen, ja parhaassa tapauksessa tuon luovuuden voi toteuttaa jonkun aluksi tylsän projektin viimeistelyssä. Esimerkiksi katon hiominen ruosteesta ja piipun rapsuttelu sekä maalaus, olivat huikeista maisemista huolimatta tylsiä tehtäviä, mutta viimeistelyvaiheessa keksin viedä savupiippua koristamaan punaiseksi maalaamani peltikukon. Kalle tosin toteutti suurimman osan kattoprojektista, sillä itse en ollut aivan niin ketterä kiipeilijä.

-Ei mitään ihmisääniä, vain joutsenten ja kurkien kiljunta läheisellä pellolla. Parhaimmillaan torppani pihassa voisi kuvitella olevansa yksin maailmassa - kunnes seuraava auto menee tiellä. Mutta autoja kulkee lähinnä loma-aikaan, näin syksyisin ja keväisin tie on kohtalaisen hiljainen. Olemme nauttineet naapuruuttomuudesta suuresti Oulun naapuriongelmien jälkeen. Tänne korpeen on ollut ihana erakoitua! Kyllähän kerrostalossammekin oli pääosin hyvät naapurit, eikä kenenkään kanssa ollut ongelmia ennen koiraamme, mutta piskin eroahdistuksen takia, kerrostaloasuminen kävi hyvin ahdistavaksi. Jotenkin entisenä kaupunkilaisena en miellä naapureiksi ihmisiä, jotka asuvat täällä Niittylahdessa 300 metrin-5 km säteellä, vaan ajattelen että torpallani ei varsinaisesti ole naapureita. Nämä kyläläiset, joita täällä tosiaan hyvin väljästi asuu, ovat kaikki oikeinkin mukavia!

-Keväällä ja syksyllä talon lämmittely tulisijoilla. Tiedän että jos olisin täällä koko talven, kyllästyisin pönttöuunien ja leivinuunin jatkuvaan sytyttelyyn. Mutta tällein pienissä määrin nautittuna, puulämpö ja liekkien kotoisa humina ja rätinä ovat mahtava juttu. Tulen lämpö on niin paljon pehmeämpää kuin patterien antama lämpö. Se tunne, kun uuni ei ensin syty vaan pelkästään savuttaa, ja yhtäkkiä se humahtaakin iloisiin liekkeihin!

-Pihamaalla puuhastelu. Meidän kohdallamme pihatyöt eivät niinkään ole tarkoittaneet puutarhanhoitoa, kuten ehkä yleensä ihmisillä. Kyllähän minunkin pihallani olisi potentiaalia jonkinmoiseen "puutarhaan". Löytyy kirsikkapuita, marjapensaita, omenapuita, raparperiä, retiisejä yms. Emme kuitenkaan tänä kesänä juuri ehtineet kiinnittää pihaan huomiota ja se on paljolti vihatun tulokaslajin Jättipalsamin vallassa. Itselleni pihatyöt tarkoittavat lähinnä sitä, että kävelen ympäriinsä ja tartun siihen, minkä epäkohdan nyt milloinkin huomaan: seinästä roikkuva vanha puhelinjohto pitää katkaista, kuistin alle voisi kärrätä kiviä, talomme olisi hyvä merkitä paremmin tienvarsinumerokyltillä, liian lähellä taloa kasvavat vaahteran taimet pitää katkaista, tavaraa pitää siirrellä romukasasta toiseen ja suojaan varastoon. Kallelle hänen rakastamansa pihatyöt taas ovat polttopuiden halkomista, puiden raahaamista metsästä ja sahaamista moottorisahalla, sekä mottientekoa. Hänellä on jokin kumma fiksaatio polttopuiden pelastamiseen! Pitäähän se tietenkin hyödyntää, kun on ilmaista puuta tarjolla maanomistajan luvalla: takapihamme kaadettuun metsään jäi paljon puidenlatvustoa ja oksaa, kun omistaja myi puut ja saatiin lupa raahata sieltä puuta käyttöömme. Keväällä Kalle taas pelasteli niitä puukasoja, jotka entinen omistaja oli jättänyt moneksi vuodeksi lahoamaan pihan perukoille.

-Jos on selkeä työkohde ja projekti etenee sujuvasti. Kaikkea missä oman kädenjälkensä näkee välittömästi, on mukava tehdä. Kaikkea missä raadannan tulos jää näkymättömiin, on taas hieman turhauttava tehdä. Ehkä syksyn tyydyttävin työ on ollut tuhota kuistin kammottavat kevytsoraharkot ja laittaa niiden tilalle luonnonkivet ja hirsi. Kivi ja hirsi vain näyttävät niin hyvältä yhdessä! Kaikkialla muuallakin talossani on ratkaisu, jossa hirret lepäävät luonnonkivijalan päällä, joten tuo kuistin kohta, jossa invaliuska oli tuettu harkkojen päälle, näytti hyvin silmiinpistävälle. Kuistin ilme myöskin siistiytyi huomattavasti, kun saimme filmivanereiden tilalle vanhaa harmaata ja ripauksen punamultaista lautaa.

-Murju ei edelleenkään tunnu täysin omalta, mutta hetkittäin kun huomaan jonkin kauniin pienen yksityiskohdan mökissäni - leivinuuninluukku, saunan kauniisti ravistuneet ja mustuneet ylähirret, talon punamultaiset hakaanurkkasalvokset - tunnen omistajan ylpeyttä ja jopa puhdasta iloa "tämä kaikki on minun." Kun kaivan mineraalivillaa ulos väliseinistä, missä sillä ei kertakaikkiaan ole mitään syytä majailla ja mihin en sitä itse missään nimessä olisi pistänyt, tai löydän maasta vaarallista roskaa, tunnen edelleen pientä vierautta ja etenkin voimattomuutta: miten saan tämän kaiken hallintaan, itseni näköiseksi ja että tuntisin mökkini läpikotaisin? Tavoitteeni on tietenkin hallita täällä kaikki käytännöt, ymmärtää miten ja miksi, joten siksi turhaudun jos löydän vaikka kuistinlattian alta sähköjohdon, josta en tiedä yhtään mihin se menee. Löysin tuollaisen johdon, joka onneksi roikkui irti töpselistä, mutta johto kulki viemäriputken suuntiin ja vessan lattian alle. Onko viemäriputkella lämmitin vai onko vessassani jopa lattialämmitys? Inhoan tämän murjun suhteen eniten entisen asukkaan viritelmiä, joita en ymmärrä!

-Jos löydän pihastani hyötykasvin tai muuten vain kaunista vihreyttä. Olen iloisesti yllättynyt jopa muutamista kukista, jotka putkahtelivat keskikesällä koristamaan etupihaani, vaikka en yleensä kukista niin välitä. Kiinanpioni ja Perennat taistelivat itsensä urhoollisesti esiin heitteelle jätetyssä pihassani. Olin hyvin mielissäni kun löysin valkoista viinimarjaa! Se oli lapsena suosikkini - ehkä harvinaisuutensa takia, sitä ei meidän pihassamme ollut, eikä naapureillakaan.

-Tutkimusretket ympäröivään luontoon. Hankkiessani taloni en tiennyt, että ympäristössä kulkee lukuisia vaelluspolkuja, joiden varsille on rakenneltu idyllisiä laavuja. Vielä ristiesssäni tupani "Vaeltajan torpaksi" minulla ei olluit aavistustakaan vaellusreittejen laajuudesta. Tiesin kyllä, että Prisman ja Willanutun välissä menee jokin pollku, koska löysimme kyltit jo kevättalvella, mutta vasta nyt kuukausi sitten huomasimme lukuisia sinisin ympäröin ja kelokyltein merkattuja virallisia vaellusreittejä, joissa on tosiaan upeita nuotiopaikkoja laavuineen. Naapureiden kanssa laskettiin että tässä noin 8 km säteellä on jopa 7 eri laavua! Useat polut kulkevat hiekkaharjuilla ja lampia näkyy siellä ja täällä.

Sitten niihin hieman ikävämpiin asioihin, mitä tuli kyllä jo hieman sivuttua näiden myönteisten seikkojen ohessa.

-  Työkalujen etsintä joka aamu. Jos on isompi projekti vaiheessa, illan päätteeksi on vain ylivoimaista kiikutella kaikki työkalut paikoilleen, mikä kostautuu aamuisin edestakaisin kävelynä ja työkalujen penkomisena.

-Juoksevan veden puute ja siitä seuraava työmäärä. Ämpärin heitto kaivoon - kevyt emaliämpäri täytyy nakata juuri täydellisesti yläsuin että se haukkaa kaivon pohjalla vettä - kiskominen ylös ja raahaaminen sisälle. Joskus tuo  kaivovedenhaku tuo kyllä mielihyvääkin: kaivon kunnostuksen jälkeen oli mahtavaa huomata verden kirkkaus. Pyykinpesun hankaluus! Olemme joutuneet kiikuttamaan pyykit keskustaan pesukoneeseen, maksamaan joka koneellisesta puhelinsoitolla 1,60 e ja tuomaan pyykit takaisin talolleni kuivumaan. Puhtaan pyykin kaappeihin saanti on edellyttänyt vielä hyvää kuivumiskeliä, sillä olemme kuivatelleet pyykkiä vain ulkonarulla, sisälle ne toisivat liikaa kosteutta.

-Likaisuus. Se juontaa juurensa osittain edellä mainitusta - jos vesihuolto ei pelaa, puhtaanapito on haasteellista - mutta myös itse remontista. Kun revin yhden seinän alkuperäiselle hirrelle, en osannut arvatakaan millainen sotku siitä syntyy: välikatosta tippui hiekkaa, mineraalivillapölyä laskeutui kaikille pinnoille, puukkosahalla sahattu puupöly leijaili ilmassa, valtavia puukuitulevyjä oli lattian reunustat täynnä ja pinkopahvi murtui käsittelyssäni sadoiksi pikku palasiksi. Kiviä kantaessa tai roskaa maasta kaivaessa, olen aivan mullassa, näyttää kuin olisin mutakylvyn ottanut. En myöskään osaa maalata mitään ilman, että pari minuuttia maalipurkin avaamisen jälkeen maalia on kasvoissani, käsissäni ja suurin piirtein kaikkialla. Tietty hygieni on ehkä isoin asia, mitä kaipaan kerrostaloasumisesta! Toivon, että talot, joita tulemme vahtimaan ovat ihanan hyvässä järjestyksessä, vapaita turhasta roinasta ja ennen kaikkea kaikki niissä on valmista. Tietty keskeneräisyyden sietäminen on tärkein tekijä, mitä tällaisessa remonttikohtaassa pitää oppia jos täällä haluaa samalla asua. Olen oppinut sen melko hyvin, mutta entisenä siivoojana - opiskelujen ohella siivoilin - sotku usein turhauttaa. Huomaan kulkevani joka aamu harjan ja rikkakihvelin kanssa ympäri taloa ja välillä siirrän roinaa ihan turhaan paikasta toiseen, vähempikin siivousyrittäminen ehkä riittäisi - etenkin sadekeleillä koiran jättäessä ihania kuratassujälkiä.

-Huomaan, että oikeastaan kaikki pahiten hankalat puolet tiivistyvät likaisuus-puhtaus akselille, joten ehkä niistä ei enää tarkemmin. Samalla huomaan, ettei täällä oikeastaan, mikään muu niin häiritsekään. Elämä on muuten kaikin puolin mielekästä ja toimivaa. Uskomattoman huono tuurihan minulla oli kaivoprojektin suhteen. Jos kaikki olisi mennyt edes hieman enemmän kohdilleen, minulla olisi voinut olla jo kesällä juoksevavesi, jolloin arkielämän asumisongelmia olisi ollut huomattavasti vähemmän. Juomavesi ei ole ongelma, koska Haapalan lähteestä kanistereille tuomamme vesi kyllä riittää hyvin juomiseen. Tiskivesikään ei ole tuottanut hankaluuksia sen jälkeen, kun kaivo puhdistui - se pitää vain jaksaa hakea kaivolta. Oikeastaan pyykinpesu ja itsensä peseminen ovat ainoita suurempia haasteita. Kesällä oli aivan mahtava peseytyä Herajärvessä, mutta viimeisin uintini oli muistaakseni noin kolmisen viikkoa sitten. Enää en ole uskaltanut uimaan. Onhan meillä toki sauna. Kevääseen nähden, saunan olemassa olo on huomattava parannus, mutta ei se saunana mikään viimeisenpäälle toimiva ole: kiuas puhki, vesikallistukset väärät, hyvin mieto lämpö. No, eilen jälleen saunottiin ja saunoohan siellä. Kuten vieraamme sanoivat "Hyvä sauna jos tykkää nopeista löylyistä."

Nyt vielä viime päivien remontteihin:

Maalasimme tosiaan piipun. Ensin ajattelin savupiipusta punaista, mutta puolessa välissä huomasin "Ei sovikaan" ja sittemmin päädyimme jättämään piippuun vain punaisen raidan harmaalle sinkkimaali pohjalle - toimii erittäin hyvin. Peltikukko Pietari kruunaa kattoni. Tästä mörskästä ei ole mitään järkeä lähteä remontoimaan viimeisen päälle tyylikästä: rahat eivät riitä, eikä osaaminen. Niinpä menen periaatteilla: taiteellisuutta, leikkisyyttä, kekseliäisyyttä, kestävää, rakenteellisesti yksinkertaista. Tuo piippu viestii nyt hyvin sellaista leikillisyyttä, mitä lähdenkin hakemaan. Ranskalainen vieraammekin piti siitä niin, että räpsi kuvia. Hän taputteli taloani ja hoki "hyvin kiva talo" - en sitten tiedä oliko tosissaan vai vaan kohtelias. Pyöräilijä löysi meille warm showers järjestön kautta. Me oltiin kuulema ainoat Savonlinnalaiset tuolla sivustolla. Sinänsä harvinaista, että kyseessä oli nuori yksinäinen tyttö, yleensä pyöräilijät ovat miehiä ja vähän vanhempia tai porukalla liikkeellä. Hän saapui meille vasta iltahämärissä, vaikka oli sanonut tulevansa neljältä. Jonnekin pikkuteiden varsille hän oli eksynyt. Bruno oli vieraasta aivan mielissään ja tunne oli molemmin puolinen. Tyttö roikkui koko ajan Brunon kaulassa ja nauroi heleästi kaikelle, mitä koiramme teki.

Eilen kevensimme ulkovajaa tunkeilla ja irrotimme alimmat hyvin lahonneet hirret. Puu oli täysin syötyä! Kallen ei tarvinnut paljonkaan moottorisahailla, kun puu vain murentui. Aloimme siirtämään isoja kiviä hirsien alle, siihen tulee kunnon kivijalka. Projekti jäi vain vielä kesken, kun lähdimme hakemaan kyliltä tikkaita, jotka joku halusi lahjoittaa. Tuo oli nyt varmaan viimeisiä torikauppojani ja varmaan muutenkin viimeinen kaupunkiasioilla käynti. Hyvä niin, sillä ikäviin puoliin täällä kyllä kuuluu myös se, että kun lähtee kaupunkiin asioille, siellä menee koko päivä ja kaikki energia. Ensimmäisissä kaupoissa on aina hauska käydä, mutta kun on kuudes pulju menossa, väsyy nopeasti. Nyt sain vielä neuvoteltua, että minulle todennäköisesti tuodaan tänään pihaan asti käytetty pulsaattori. Pakko pestä viimeiset pyykit täällä kotona, koska niitä kaikkia ei voisi kaupunkiin raahata - on kertynyt niin paljon - ja reissuun ei tietenkään niitä hirveimpiä remppavaatteita viitsi ottaa. Saisi siis vaatteita puhtaana säilytykseen odottamaan kevättä. Toivottavasti kone tuodaan minulle ja se myös toimii!

Olen jo kirjoittanut niin pitkän sepustuksen, etten muista enää, mistä piti vielä mainita. Niin, tikkaepisodi. Taloani on muutamina päivinä nakutellut tikka. Erittäin pelottava herätä tällaiseen nakutukseen, kun kuulostaa siltä kuin koko lintu tulisi seinästä läpi. Kalle sitten askarteli kaverille pöntön - luimme että tikka saattaa nakutellessa etsiä pesää. Tikka on saattanut menettää kotinsa lähimetsämme kaadossa. Minä puolestani askartelin viirupöllöä muistuttavan tuulikellon, koska näiden molempien pitäisi toimia karkoittimena. Kiinnitin viirupöllön naaman seinääni tikan peloitteeksi.

Brunon särkemän ikkunan tilalla on vihdoin uusi lasi! Sain lasiruutuja ilmaiseksi, mutta saimme ajella niitä kahdesti hakemaan, kun ensimmäisellä kerralla eivät mahtuneet kyytiin. Sittemmin kuskailin lasit leikattaviksi Savonlinnan keskustaan. Harmillisesti Linnalasin tyyppi leikkasi toisen ruudun liian pieneksi. Toisesta sentään tuli hyvä. Hirveä vaiva oli kyllä koko ikkunaprojektissa, sillä pellavaöljymaalilla maalaamani kehikkokaan ei meinannut kuivua ja sain kuivatella sitä viikon saunassa. Muiden ikkunoiden kohdilla olen tyytynyt hätäpelastukseen. En ehtinyt irroitella niitä paikoiltaan, joten irrottelin ympäryslaudat ja harjasin pahimmat moskat niiden alta - tarkistaen ötökkä tilanteen ja maalasin alakarmit paikallaan. (en perinnemaalilla, koska se ei olisi kuivunut) Yksi alakarmi tuotti harmaita hiuksia: se oli niin lahonnut ettei sitä voinut pelastaa. Veistin sitten koko tippalautaosan pois kirveellä, sahalla ja puukolla ja lisäsin aivan uutta puulistaa päälle. Noudatin Panu Kailan ohjetta "kaikki vahingoittunut puu on poistettava." Tosin aina tämä ei ole niin helppoa. Makuuhuoneemme ikkunassa urataanitiiviste on selvästi aiheuttanut pehmenemistä sen alapuoliselle puulle ja eihän tuota puuta tuolta välistä millään saanut veistettyä. No, sitten kun irrotan kaikki ikkunat tai jopa vaihdan ne, onnistuu. Myönteinen ihme, ettei uretaani muissa ikkunoissa ollut ehtinyt aiheuttaa vahinkoja, eli kai se siellä jonkin aikaa vielä pärjää.

Ken jaksoi lukea, pisteet sille. Näin käy kun kirjoittaa liian harvoin.

















lauantai 9. syyskuuta 2017

Puukauppoja ja hirsiseinän paljastus

Kymmenen päivän sadeputki luvassa. Vähän turhauttaa, koska niin paljon olisi vielä tekemättä. Mukavasti ollaan kyllä saatu aikaiseksikin, mutta lähtisin paljon kevyemmin mielin talven viettoon jos vielä saisin ikkunat edes osittain kunnostettua ja aittaan savuhormin tehtyä. Ikkunat ovat tippalaudoistaan niin lahonneet, etten tiedä kestävätkö ne syksyn sateiden jatkuvaa rasitusta ja talven lumikuormaa. Aitan tulisijan laittaminen ei ole mitenkään pakollista, mutta olisi erittäin järkevää muuttaa remontin tieltä aittaan asumaan palatessamme tänne. Jos huhtikuussa tulemme, emme tarkene siellä ilman puuhellan lämpöä.

Kalle sai onneksi aurinkoisilla keleillä katon ruosteet lähes kokonaan hiottua ja paikkamaalattua sinkkimaalilla. Harmillisesti toinenkin sinkkimaalipurkki kolisi tyhjyyttää aivan urakan loppusuoralla. Nyt on jälleen uusi purkki haettu kaupasta ja vain odotellaan, että joskus olisi edes puoli päivää satamatta, että katto ehtisi kuivua ja maalauksen voisi tehdä loppuun. Savupiippuni on hyvin ruosteinen ja luulen sen olevan pääsyyllinen myös katon ruosteeseen, sillä ruostevanat ikään kuin lähtevät valumaan juuri piipun kohdilta. Jos olisi hyvin nättejä syyskelejä, voisin vielä kuvitella hiovani ja maalaavani piipunkin ja asentevani piipunhatun, mutta nyt tuskin tulee onnistumaan.

Sisähommiksi menee. Tänään lajittelin työkaluja ja muita tarvikkeita: lukuisia ruuvimeisseleitä, poranpäitä, pihtejä, nauloja, ruuveja ja kaikkea hyvin epämääräistä, kuten ruosteisia kulmarautoja, ikkunan hakasia, kuivuneita silikonituupeja, pilalle menneitä maalipensseleitä yms. Työkalulaatikkomme oli kuin räjähdyksen jäljiltä. Olemme koko kesän vain heittäneet sinne taskun pohjille jääneet naulat, ruuvit ja erinäiset terät. Oli jo aika käydä läpi, mitä tuo pohjaton laatikko ja koko muu työkaluhylly oli syönyt.  Kymmenittäin rasioita, joissa on periaatteessa tietynlaisia ruuveja tai nauloja, mutta joukossa paljon myös poikkeavia yksilöitä, eksyneitä lampaita. Kalle kävi epämääräisiä ruuvikokoelmia läpi ja lajitteli samanlaisia ruuveja tiettyihin lokerikkoihin. Nyt työkalut ovat siirretty uuteen kuistin osaamme - sinne päätyyn, jonne rakensimme vasta uuden lattian, oven ja portaikon. Kalle taisteli sinne eilen illalla sisälaudoituksen tuppeensahatusta lepästä. Projektissa oli taas se haastavuus, että koko kuisti on kiero, joten jokainen lauta oli mitattava erikseen hieman eri mittaiseksi. Itse taas kamppailin sillä aikaa ikkunalasien kanssa, lasiveitsen saloja selvitellen. Katselin netistä opetusvideon, kuinka leikata lasia, mutta en vain käsittänyt.

Harjoittelin helpolla ikkunaprojektilla. Kuistillamme oli järkyttävän likainen hiiren papanoinen vanha ruutuikkuna, josta näkyi vain lasivillat. Ikkunanasta oli yksi lasiruutu rikki, joten ajattelin vaihtaa sen, kurkata mitä ikkuna on syönyt lasivillojen takana - terveeltä näytti onneksi mitä nyt näin villojen läpi niitä hieman siirtelemällä - ja maisemoida ikkunan esteettisistä syistä. Tuon ikkunan takana on vessamme ja se on nähtävästi lämmön vuoksi eristetty villalla. Mutta eikö ikkunan tilalle olisi voinut rakentaa vain seinää tai sitten vaihtoehtoisesti tiivistää itse ikkunan? Taas näitä tämän talon luovia remonttiratkaisuja! Joitakin ratkaisuja oikeasti ihailen, esimerkiksi lattian kannatinlaudat ovat selvästi huolella uudestaan tuettu sieltä ja täältä, niiden alle on kehitelty monenmoista hirsipalikkaa tai vanhan sähköpylvään pölliä. Uuden kuistin kehikkokin on hauskasti hirrestä tehty, mikä tuo erittäin kestävän ja jämäkän rakenteen. Mutta sitten on näitä vähän kesken jääneitä kohteita, kuten tuo lasivillainen ikkuna. Irrotin siis ikkunanpokat ja rikkinäisen lasin, löysin uutta lasia ja yritin moneen otteeseen leikellä sitä. Olin jo laittamassa laminaatin palan tuon ruudun tilalle; pääasia, että lasivilla peittyisi näkyvistä ja hiiret eivät pääsisi liian helposti pesimään villaan. Kalle sitten tuli testaamaan veistä ja vetäisi heti onnistuneesti lasista siivun. Valitettavasti tuo oli kuitenkin vain harjoitusversio ja mitattuamme tarkan lasin pituuden, veitsi ei enää toiminutkaan. Tämä Kerdistä ostettu halpis veitsi sanoi sopimuksen irti ja pienet osat vain lentelivät ympäriinsä yrittäessämme kiristää veitsen ruuvia. Löysin sittemmin toisesta ikkunalasista senttiä vaille sopivan kokoisen ruudun, joten naulasin sen turhautuneena hieman ilmaan kiinni ikkunakehikkoon. Ei se aina mene kuin strömsössä! Kaiken lisäksi meillä olisi vielä lisää lasia leikeltävänä - tuo oli vasta harjoitus. Pitäisi saada Brunon rikkomaan ikkunaan uusi lasi tai muuten pianohuoneessamme ei pysy lämpö ollenkaan. Nyt vihdoin onnistuin löytämään tästä läheltämme vanhaa ikkunalasia lahjoitustavarana, joten pakko hyödyntää tilaisuus. Pitää panostaa vähän parempaan lasiveitseen niin meillä olisi potentiaali onnistua!

Tein tässä elämäni ensimmäiset puukaupat. En edes tiennyt olevani metsänomistaja! No, muutaman hassun vanerikoivun ja mäntytukin myin, kun pääsin liittämään ne suuremman kaupan yhteyteen. Alkukesästä tontillamme kierteli metsäyhdistyksen mies ja silloin puhuttiin takapihani metsän lähtevän ennen juhannusta, mutta sittemmin puunhakkaajista ei kuulunut mitään. Nyt muutama päivä sitten tontilleni ilmestyi setä, joka totesi "tänään tulee metsäkone, mutta meillä on varastointiongelma." Siinä sitten kierreltiin tonttini äärtilaitoja ja mietittiin lähteekö syreeniaita vai jotain muuta. Vastustin aidan kaatoa, sillä se toimii hyvänä näköesteenä ja ennen kaikkea sitoo hiekkatien pölyä. Onneksi keksittiin toinen ratkaisu. Metsätieni vieressä oli kapea kaistale puustoa ja metsäyhtiönmiehen ehdottaessa "Tästähän voitais tehdä erilliskaupat," suostuin ilomielin. Sain tuosta varastointipaikasta pienen korvausmaksunkin, josta sovin tyypin kanssa, jolta ostin tämän murjun. Heidän metsä siis kaadettiin, murjuni entisten omistajien. Minua kehuttiin joustavaksi, kun annoin tuosta vain luvan varastoida puut tontilleni, mutta en ehkä olisi ollut aivan niin helppo tapaus jos olisin tiennyt, mihin suostuin. Minulle sanottin "kaato on ohi kahdessa PÄIVÄSSÄ." Nimenomaan puhuttiin päivistä, mutta metsäkone jylläsi tuossa pihamaani takana yötä päivää noin neljä vuorokautta. Mieletön meluhaitta! Ei se niin päivällä häirinnyt, mutta yhtenä yönä he aloittivat kahdelta. Ensin kuului vain epämääräistä töminää ja unenpöpperöisenä kuvittelin sen kuuluvan murjustani. Ajattelin "Nyt on vanhat remppahuoneen sisäkatto sortumassa, tai palaakohan ulkorakennus..." Herätin Kallen ja lähdimme taskulampun kanssa puolipukeissa kuistille katsomaan. Sieltähän ne metsäkoneen sokaisevan kirkkaat valot paistoivat ja peruutuspiippaus vihloi korvissa. Eilen soitin jo kiukkuisena työntekijöille, että kuinka kauan projekti lopulta kestää ja minua rauhoiteltiin "kyllä se tänään on ohi." Ajattelin skeptisesti "niin varmaan, kun alusta asti annettiin väärä aikataulu." Mutta todellakin ukkosen kaltainen jyrinä loppui eilen illalla ja nyt toivon, ettei se enää jatku viikonlopun jälkeen.

Taloltani katsottuna maisemat eivät onneksi muuttuneet radikaalisti. Oikeastaan piha näyttää vain mukavasti avarammalta: lehtikuuseni ovat kuitenkin pystyssä, samoin marjapuskien takaiset vanhat petäjät. Tästä tuli loistava aurinkopaneelitontti - nyt kuistilleni paistaa koko päivän. Mutta jos menee katsomaan pihan peräälle, entisen kaivon suunnille, näkee totaalisen hävityksen tarkemmin: montaa puuta ei ole enää pystyssä, maaperä on täynnä latvusta ja oksaa, sekä telaketjun mutaista painasumaa. Metsäautotien pätkääni puolestaan kansoittavat valtavat tukkipinot. Puuvuoret nousevat ylväästi tien molemmin puolin. En kuitenkaan antanut lupaa kaataa vanhaa nurkkapihlajaa ja aitan tienoille jäi vielä kaistale komeaa mäntyä ja kaunista koivua. Jos olisin myynyt nuo aitan läheisetkin puut, olisin tehnyt puolet suuremman tilin, mutta kaikkea arvoa ei voi rahassa mitata. Onhan puilla paljon myös esteettistä arvoa! Olen iloinen, että pääsin hieman puukauppaosingoille ja sain meluhaitoista kipukorvausta puutukkien varastopaikasta, mutta liian ahneeksi en halunnut heittäytyä. Jokainen sentti on tervetullut tähän ikuisuus remonttiin, mutta tietenkin kaipaan myös puiden kauneutta ympärilleni - siksihän tähän muutin, että luonto olisi lähelläni.

Välillä tuntuu: kuinka voin jättää tämän kaiken ja tuosta vain lähteä pois puoleksi vuodeksi? Jos kelit jatkuisivat kuivina ja kuulaina, mikäs tässä olisi ollessa. Mutta jatkuva sade ja koko ajan kylmenevä ilmasto, saa lähtöpäätöksen tuntumaan entistä paremmalta. Emme pärjäisi täällä talvea! Saimme vasta uuden talonvahti keikan Etelä-Portugaliin. Nyt meidät on hyväksytty Saksaan, Ranskaan ja Portugaliin. Viimeksi mainittu paikka oli todellinen saavutus, sillä sinne oli noin 40 hakijaa.

Eilen revimme yhden pianohuoneen seinän hirrelle. Nyt tunnen entistä paremmin asuvani aidossa hirsitalossa. Hirret olivat yllättävän hyvässä kunnossa, vaikka niissä jotain pientä maalitahraa ym olikin. Rakenne meni: muovimaalilla maalattu puukuitulevy, koolaukset lasivilloineen, pinkopahvi ja hirret.  Ainoa vain, että seinä oli rakennettu ennen kuin kattoa oli laskettu ja lattiaa korotettu eli levyrakennelmia jäi vielä rumasti esiin katon ja lattian kohdille, joten ne pitäisi vielä saada siistittyä.

Eipä tässä muuta. Aikamoinen kirjoitusmaratooni tulikin. Nyt perinteisesti kuvat ilman sen kummempia selityksiä - edellinen tarina selittää kuvat.








sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Siskoni kävi talkoissa ja paljon tapahtui



Olen sen verran laiska kirjoittelemaan, että kerron nyt vain kuvien kautta viime aikojen remonteista ja muista kuulumisista. En täysin hallitse näiden kuvien laittoa tänne, joten pahoittelen otoksien sekalaista järjestystä.  


Seuraavassa Alisa maalailee aittaan tulevaa terassitasoa. Laitoimme tämän vanhan oven patioksi aitalle ja lisäksi  talonkuistin invaliuskasta koostimme osan kestopuulaudoista uuteen uskoon ja liitimme aitan terassirakennelmaan, jota voisi ehkä paremmin pitää jonkinmoisena porrastasanteena.  

Päätimme vihdoin talvisuunnitelmista: pyrimme talonvahdeiksi eri puolille Eurooppaa. Tällaisia kuvia Brunon kera otimme jonkinmoisiksi profiilikuviksi - Koira viestii meidän olevan eläinrakkaita. Nyt meidät on valittu Etelä-Saksaan 13.10 alkaen vahtimaan erästä huvilaa ja kolmea koiraa. Tuo pesti kestää vain viikon, mutta toivottavasti siitä poikii pikku hiljaa myös lisää keikkoja. Olemme nyt jo hakeneet Italiaan, Portugaliin ja Ranskaan, mutta näistä paikoista ei ole kuulunut vielä mitään. Tuonne Saksaan, jonne tulimme valituksi oli tunnin skypehaastattelu ja olimme erittäin ylpeitä, kun meidät valittiin. 

Kun pikku-siskoni oli täällä viikon talkoissa, saimme yllättävän paljon aikaiseksi. Suurimpia saavutuksia oli kuistin nosto pois pilareiden päältä ja siirtäminen hirren varaan. Seuraavat kuvat kertovat tästä pitkästä operaatiosta. Kuistin remontissa oleellista oli myös saada järkyttävät filmivanerit pois seinästä. Vanha lauta oli joskus korvattu hirveillä vaneriliuskoilla! Nyt haimme kalliilla hinnalla - kaksi euroa metriltä - Sulkavalta vanhaa tuulen ja sateen harmaaksi patinoimaa lautaa levyjen tilalle päätyyn ja hirren yläpuolelle kuistin eteen. 

Tässä levyt irtoavat. Ruuvien kannat olivat niin pyöristyneet, että poralla piti kuluttaa vaneria ja sittemmin vääntää sorkkaraudalla.


Näiden kevytsoraharkkojen varassa kuisti aiemmin lepäsi. Ne eivät olleet aivan niin köykäistä tekoa kuin luulin, sillä niiden sisään olikin valettu betonia. Ne näyttivät vinoon kallistuneina juurikin siltä, että romahtavat koska vain, mutta oikeastaan varmaan olivat suhteellisen kestäviä, mutta oleellista oli niiden ruma taloon sopimaton ulkonäkö.


Vanhojen lankkujen mittailua ja väri arviointia, mitkä kävisivät päätyyn ulkoverhoiluksi.




Sukupuolisesti tasa-arvoinen työnjako: välillä mieskin harjanvarteen lakasemaan ja nainen sorkkarauta kouraan. Tässä puretaan invaliuskan vanhoja koolauksia. Kuistilleni johti vanerista invaliuska, jonka tahdoin pois.



Työmaasta illan hämärtyessä näkee, että jotain siinä on tehty: työkalut levällään ja monenmoista kalikkaa siellä täällä.


Uutta lattiaa kuistin sisäpuolella. Tänään saimme myös tuon vanhan oven päätyyn kiinni. Ovella on hauska tarina, sillä löysin sen naulattuna keskeltä taloni hirsiseinää. Kengityksen yhteydessä ovi poistettiin - sen tarkoitus oli ehkä ollut tukea huonoa lahonnutta seinää. Nyt se on saanut uuden elämän talon päätyovena. Ehkä se on jopa joskus muinoin ollut siinä?



Tässä vielä yksi esittelykuvaksi tarkoitettu räpsy meistä. Tosin kuvasta tuli liian tumma ja epätarkka, joten ei tullut valituksi, mutta on siinä mukavasti vauhtia ja tunnelmaa. Tästä näkee myös, miltä uusi hirsi näyttää kuistin alla. Tuon hirren päälle tuli vielä osittain vanha harmaa lauta. Kivet ovat suhteellisen kevyitä - ei jaksettu käsin nostaa kovin painavia ja Jamssin (vanha pösö) jouset eivät kestäneet - joten pitää ehkä vielä kaataa sementtiä kivien ympärille, ettei routa liikuttele niitä.   





Meillä kävi Alisan jälkeen myös muita vieraita. Muusikko-Jouni tuli tyttöystävänsä kanssa iltaa istumaan ja nuotiolla tunnelmoimaan. Löysimme Herajärveä vastapäätä niin hienon nuotiopaikan, että pojat intoutuivat jopa uintireissulle läheiseen saareen asti, vaikka vesi olikin jo hyytävää. Tänään kävimme Kallen ja Brunon kanssa luontovaelluksella, jonka polku lähti noista samoista maisemista ja nousi ylös harjuille. En tiennyt, että tuolla kulkee aivan merkittyjä vaellusreittejä! Kaiken lisäksi sieltä löytyi hyvin viihtyisä laavu. 




Mitäs muuta vielä? Alisan kanssa siis ahkeroitiin, mutta vietettiin myös pari turistipäivää: käytiin Punkaharjulla ja Kerimäen maailman suurinta puukirkkoa katsoon. Myös linnassa vierailtiin ja nyt osallistuttiin myös kunnon opastuskierrokselle, jossa oli innostava opas. Kyllä suomalainen museo-osaaminen on maailman huippua!

Syksyn remontteina olisi vielä edessä ainakin ruosteen poisto katosta ja sinkkimaalaus - onneksi vain piipun tienoille. Kuistin portaiden rakennus ja vanhan tuvan sisäkaton tukeminen. Sisäkatto on leivinuunin kohdilta pahasti painunut. En tiedä hyödyttääkö kattoa tukea, mutta ei siitä haittaakaan ole. Nyt saatiin sentään Alisan avustuksella siivottua tuo remppahuone, joka oli täynnä edellisen omistajan remonttitarvikkeita ja lisäksi suoranaista roskaa. Leivinuuni oli tungettu täyteen: tölkkejä, vanhoja vaatteita, muoviroskaa, sanomalehtiä, rikkinäisiä astioita yms. Löysimme ainoastaan yhden asian, jolla voisi olla arvoa: Savonlinnan tehtaan vanhan cocacola-pullon. Keräileeköhän joku näitä? Saapi nähdä mitä vielä saamme aikaan, mutta ei tässä enää mitään hirveän akuuttia onneksi ole. Se on jokatapauksessa kohtalon kädessä pysyykö torppa ensitalven omineen pystyssä!