Aamulla kävelin illalla maalaamani hirsiseinän ohitse ja tapahtui harvinainen ilmiö: olin tyytyväinen seinään. Oikeastaan näitä outoja poikkeuksia on putkahdellut viimeaikoina enemmänkin - ihmetyksen sekasisia onnistumisenkokemuksia.
Ikkunoiden asentamisen onnistuminen ei sinänsä ollut ihme, koska isäni, jolla on paljon kokemusta puurakentamisesta, oli siinä puuhamiehenä. Hän oli suunnittelija, joka tiesi, kuinka ikkunat kiilataan aukkoihin tiiviisti puukiilojen avulla. Hän joutui sahaamaan kiilat kuviosahalla, koska sirkkelimme on niin onneton, ettei sillä pysty työstään kuin hyvin ohuita listamaisia lautoja.
Ikkunaprojekti alkoi tietenkin vanhojen karmien irrotuksella. Ne oli laitettu hyvin tiukasti kiinni ruuveilla, nauloilla ja uretaanivaahdolla. Uretaanin vuoksi emme nähneet missä kohdin ruuveja oli, joten jouduimme sahaamaan puukkosahan metalliterällä karmin ja hirren välistä ikkunan ympäri joka puolelta. Silti sen sai lopulta takoa väkivaltaisesti irti. Sittemmin oli tiedossa paljon mittailua, suunnittelua ja vesivaakan käyttöä. Uusivanha ikkunani koostui kahdesta eri kehikosta. Yksi t-mallin karmi olisi ollut liian kapea. Toisaalta nytkin entisessä ikkuna-aukossa oli turhankin paljon pelivaraa. Ikkunoita oli joskus madallettu reippaasti ja niiden päältä oli poistettu hirsiä. Alunperin minulla oli tarkoitus löytää korkeat ikkunat, että olisin voinut palauttaa alkuperäisen korkeuden, mutta en puolen vuoden etsinnöistä huolimatta niitä löytänyt, joten näillä nyt mennään. Päätimme jättää paikoilleen edellisen remontoijan viritelmän eli ikkunan yläpuoliset koolaukset. Koolausten välistä poistin kuitenkin lasivillat, jotka olivat aivan mustuneet, ja niiden päällä olleen paksun muovisuikaleen. Ennen ulkolaudoitusta oli siis vuorilautojen pinnassa muovipussimaista muovia! Rakenteen oli luultavasti pelastanut vain se, että se oli niinkin ylhäällä, että kattoräystäs suojasi sitä pahimmalta vesisateelta. Toisaalta jouduimme nyt säilyttämään aika samanlaisen ratkaisun, mutta erona se, että kaikki ovat kuivuvaa materiaalia eli jos sinne pisaroita menee, niiden pitäisi myös tulla pois.
Kaksi puukiilaa asetettiin niin vastakkain, että niiden levyes lisääntyi jos ne lähentyväit toisiaan, eli ne olivat ikään kuin "ylämäki alamäki" tyyliin limittäin toisissaan kiinni. Tällaisia kiiloja laitettiin ikkunakarmien ympärille, kun karmit olivat ensin nostettu ikkuna-aukkoon lepäämään alahirttä vasten. Olin tietenkin myös puhdistanut aukon huolella, sillä siinä oli muutamia pehmeitä kohtia ja ennen kaikkea paljon puukolla irti rapsuteltavaa uretaania. Nuo pehmeät kohdat ensin vähän huolestuttivat, mutta onneksi ne eivät yltäneet kovin syvälle. Vanhoja hevosmuurahaisten käytäviä oli muutamia, mutta pintaa rapsutellessa ja koputellessa, sain huokaista helpotuksesta, etteivät yltäneet kovin syvälle. Päädyin vielä tohottelemaan eli hiiltämään pinnan, ettei tuholaisia kiinnostaisi enää jyystää puuta, ja lisäsin ripauksia suolaa.
Kalle ja iskä mittailivat ikkunat paikoilleen: jostain kohden piti lyödä kiiloja ylemmäksi ja jostain kohden antaa laskeutua. Sen jälkeen ikkunat kiinnitettiin ruuveilla, mutta vielä huomattiin aavistuksenmainen vinous, toinen karmi oli toista ylempänä. Ruuveja piti löysentää ja kiiloja takoa vasaralla. Solahtihan se lopulta nätisi asentoonsa!
Yllättävän paljon ikkuna teetti työtä vielä sen jälkeenkin, kun karmit olivat paikoillaan. Jostain syystä juuri yksi ikkunalasi ei suostunut asettumaan, vaan jumitti sivuistaan. Sitä piti hieman höylätä ja sittemmin maalata uudestaan. Äitini maalasi muutamia vuorilautoja sisäpuolelle, mutta ne jäivät vielä kuivumaan porukoiden lähtiessä jatkamaan matkaansa. Äitini ehti vielä osallistua ikkunoiden eristämiseen eli pellavalla tilkitsemiseen. Ikkunan yläpuolella ei oikeastaan voi puhua tilkitsemisestä sillä siellä oli puoli metriä korkea aukko. Nyt jälkikäteen kun mietin niin sinne olisi ollut järkevämpi pistää ekovillalevyä kuin pellavaa, mutta pellavaa olin tilannut säkillisen siinä luullossa, että se riittäisi useampaankin ikkunaan. Ei pellavassa rakenteellisesti mitään väärää ole, mutta aukko oli niin iso, ettei pellavaa kovin tiiviisti saanut siitäkään huolimatta, että lisäsin sinne muutaman lautatason, ettei eriste laskeutuisi liikaa. Pellavanhan kuuluu olla ilmavasti, siinä juuri on sen tehokkuuden salaisuus, paali pitää käsin repiä ilmavaksi, mutta on vaikea hahmottaa, mikä on riittävän ilmava versus tiivis. Levy olisi ollut varmempi ja helpompi rakenne, ehkä seuraavaan sitten ekovillalevyä, joka on tiiviisti pakattua sanomalehtisilppua.
Ilmansulkupaperit laitettiin niin sisään kuin ulos ikkunan yläpuolelle ja sisään myös sivuille vuorilautojen alle. Rakenteenhan pitäisi harveta ulospäin eli nyt on oikeaoppisesti sisäpuolella hieman tiiviimpi rakenne. Sisäpuolisten lautojen asettelu jäi muutaman päivän päähän itse ikkunan asentamisesta, sillä lautojen maalin piti kuivua ja minulla oli vaikeuksia hahmottaa, millaiset ikkunanpielet tahdon sisäpuolelle. Niissä oli jatkuvia mittausongelmia. Helteisessä pihassa sahailin lautoja käsisahalla ja kävin välillä sisällä mittailemassa, aurinko paahtoi ja sumensi ajattelukyvyn. Olen yleensäkin huono mittailuasioissa, joten ei se ihme, että tein kolme mittavirhettä peräkkäin ja lopultas yksi jop maalattu lankku jäi ylimääräiseksi. Mittailusähläykset eivät jääneet tähän, vielä asennusvaiheessa, huomasimme Kallen kanssa, että yläpuolisten lautojen olisi pitänyt olla vielä hieman pitempiä, sillä ikkunoiden sivulaudat olivat yllättävän leveät, joten syntyi ikävä pykälä. Lopulta tämä oli kuitenkin onni onnettomuudesssa, sillä alkuperäisellä suunnitelmallani koristelaudoista olisi tullut aika tylsät, mutta nyt niihin saatiin ilmettä. Keksimme nimittäin sahailla pystysuuntaisista laudoista kulmat pois, jolloin vuorilautohin saatiin kepeyttä ja ryhtiä. Seuraava kuva selventää tätä hieman sekavaa kuvailuani.
Ulkopuolen vuorilaudat olivat helpompi projekti, koska tahdoin hyödyntää vanhoja lautoja. Ne ovat niin nätisti harmaantuneet, että mitäpä niitä vaihtamaan. Uusvanha ikkuna oli kuitenkin parisen senttiä edellistä matalampi ja olimme nostaneet ilmansulkupaperin kunnolla hirsien päälle, joten yläpuolelta vanhat vuorilaudat eivät aivan riittäneet. Halusin kaiken ylle tippalaudan. Ensin oli tarkoitus veistellä sen kannattamista hyvinkin koristeelliset, sitten tosi pelkistetyt, ja lopputulos oli jotain siltä väliltä. Tein aaltomaiset kannattimet, joiden päissä on ikään kuin pallo ja tippalauta lepää aallonpohjaa vasten. Asennettiin jo ne paikoilleen, mutta vasta paikoillaan huomasin, että kannattimet olisi hyvä olla valkoiset. Näin usein käy, että vasta kun "viritelmä" on omalla paikallaan hahmottaa, miltä sen tulisi näyttää. Suunnitelmavaiheessa kaiken kuvittelee usein hieman toisenlaiseksi. Mutta rakenteluhommissa parasta on, että aina voi vielä muokata. Olisihan kiinnikkeet ollut helpompi maalata maassa kuin korkealla ilmassa, mutta kyllä ne vielä pystyy maalaamaan. Itse tippalauta saa harmaantua rautavithrilli käsittelyn jälkeen paikoillaan ja toivottavasti harmanee nopeasti, sillä nyt pistää silmään muuten harmaan torpan keskeltä. Todennäköisesti ikkuna vaatii vielä alatippalaudan, vaikka ikkunalaseissa onkin omansa. Silti niiden alla on vielä pieni väli, jonne saattaa valua vesi.
Ikkunoiden asentamisen onnistuminen ei sinänsä ollut ihme, koska isäni, jolla on paljon kokemusta puurakentamisesta, oli siinä puuhamiehenä. Hän oli suunnittelija, joka tiesi, kuinka ikkunat kiilataan aukkoihin tiiviisti puukiilojen avulla. Hän joutui sahaamaan kiilat kuviosahalla, koska sirkkelimme on niin onneton, ettei sillä pysty työstään kuin hyvin ohuita listamaisia lautoja.
Ikkunaprojekti alkoi tietenkin vanhojen karmien irrotuksella. Ne oli laitettu hyvin tiukasti kiinni ruuveilla, nauloilla ja uretaanivaahdolla. Uretaanin vuoksi emme nähneet missä kohdin ruuveja oli, joten jouduimme sahaamaan puukkosahan metalliterällä karmin ja hirren välistä ikkunan ympäri joka puolelta. Silti sen sai lopulta takoa väkivaltaisesti irti. Sittemmin oli tiedossa paljon mittailua, suunnittelua ja vesivaakan käyttöä. Uusivanha ikkunani koostui kahdesta eri kehikosta. Yksi t-mallin karmi olisi ollut liian kapea. Toisaalta nytkin entisessä ikkuna-aukossa oli turhankin paljon pelivaraa. Ikkunoita oli joskus madallettu reippaasti ja niiden päältä oli poistettu hirsiä. Alunperin minulla oli tarkoitus löytää korkeat ikkunat, että olisin voinut palauttaa alkuperäisen korkeuden, mutta en puolen vuoden etsinnöistä huolimatta niitä löytänyt, joten näillä nyt mennään. Päätimme jättää paikoilleen edellisen remontoijan viritelmän eli ikkunan yläpuoliset koolaukset. Koolausten välistä poistin kuitenkin lasivillat, jotka olivat aivan mustuneet, ja niiden päällä olleen paksun muovisuikaleen. Ennen ulkolaudoitusta oli siis vuorilautojen pinnassa muovipussimaista muovia! Rakenteen oli luultavasti pelastanut vain se, että se oli niinkin ylhäällä, että kattoräystäs suojasi sitä pahimmalta vesisateelta. Toisaalta jouduimme nyt säilyttämään aika samanlaisen ratkaisun, mutta erona se, että kaikki ovat kuivuvaa materiaalia eli jos sinne pisaroita menee, niiden pitäisi myös tulla pois.
Kaksi puukiilaa asetettiin niin vastakkain, että niiden levyes lisääntyi jos ne lähentyväit toisiaan, eli ne olivat ikään kuin "ylämäki alamäki" tyyliin limittäin toisissaan kiinni. Tällaisia kiiloja laitettiin ikkunakarmien ympärille, kun karmit olivat ensin nostettu ikkuna-aukkoon lepäämään alahirttä vasten. Olin tietenkin myös puhdistanut aukon huolella, sillä siinä oli muutamia pehmeitä kohtia ja ennen kaikkea paljon puukolla irti rapsuteltavaa uretaania. Nuo pehmeät kohdat ensin vähän huolestuttivat, mutta onneksi ne eivät yltäneet kovin syvälle. Vanhoja hevosmuurahaisten käytäviä oli muutamia, mutta pintaa rapsutellessa ja koputellessa, sain huokaista helpotuksesta, etteivät yltäneet kovin syvälle. Päädyin vielä tohottelemaan eli hiiltämään pinnan, ettei tuholaisia kiinnostaisi enää jyystää puuta, ja lisäsin ripauksia suolaa.
Kalle ja iskä mittailivat ikkunat paikoilleen: jostain kohden piti lyödä kiiloja ylemmäksi ja jostain kohden antaa laskeutua. Sen jälkeen ikkunat kiinnitettiin ruuveilla, mutta vielä huomattiin aavistuksenmainen vinous, toinen karmi oli toista ylempänä. Ruuveja piti löysentää ja kiiloja takoa vasaralla. Solahtihan se lopulta nätisi asentoonsa!
Yllättävän paljon ikkuna teetti työtä vielä sen jälkeenkin, kun karmit olivat paikoillaan. Jostain syystä juuri yksi ikkunalasi ei suostunut asettumaan, vaan jumitti sivuistaan. Sitä piti hieman höylätä ja sittemmin maalata uudestaan. Äitini maalasi muutamia vuorilautoja sisäpuolelle, mutta ne jäivät vielä kuivumaan porukoiden lähtiessä jatkamaan matkaansa. Äitini ehti vielä osallistua ikkunoiden eristämiseen eli pellavalla tilkitsemiseen. Ikkunan yläpuolella ei oikeastaan voi puhua tilkitsemisestä sillä siellä oli puoli metriä korkea aukko. Nyt jälkikäteen kun mietin niin sinne olisi ollut järkevämpi pistää ekovillalevyä kuin pellavaa, mutta pellavaa olin tilannut säkillisen siinä luullossa, että se riittäisi useampaankin ikkunaan. Ei pellavassa rakenteellisesti mitään väärää ole, mutta aukko oli niin iso, ettei pellavaa kovin tiiviisti saanut siitäkään huolimatta, että lisäsin sinne muutaman lautatason, ettei eriste laskeutuisi liikaa. Pellavanhan kuuluu olla ilmavasti, siinä juuri on sen tehokkuuden salaisuus, paali pitää käsin repiä ilmavaksi, mutta on vaikea hahmottaa, mikä on riittävän ilmava versus tiivis. Levy olisi ollut varmempi ja helpompi rakenne, ehkä seuraavaan sitten ekovillalevyä, joka on tiiviisti pakattua sanomalehtisilppua.
Ilmansulkupaperit laitettiin niin sisään kuin ulos ikkunan yläpuolelle ja sisään myös sivuille vuorilautojen alle. Rakenteenhan pitäisi harveta ulospäin eli nyt on oikeaoppisesti sisäpuolella hieman tiiviimpi rakenne. Sisäpuolisten lautojen asettelu jäi muutaman päivän päähän itse ikkunan asentamisesta, sillä lautojen maalin piti kuivua ja minulla oli vaikeuksia hahmottaa, millaiset ikkunanpielet tahdon sisäpuolelle. Niissä oli jatkuvia mittausongelmia. Helteisessä pihassa sahailin lautoja käsisahalla ja kävin välillä sisällä mittailemassa, aurinko paahtoi ja sumensi ajattelukyvyn. Olen yleensäkin huono mittailuasioissa, joten ei se ihme, että tein kolme mittavirhettä peräkkäin ja lopultas yksi jop maalattu lankku jäi ylimääräiseksi. Mittailusähläykset eivät jääneet tähän, vielä asennusvaiheessa, huomasimme Kallen kanssa, että yläpuolisten lautojen olisi pitänyt olla vielä hieman pitempiä, sillä ikkunoiden sivulaudat olivat yllättävän leveät, joten syntyi ikävä pykälä. Lopulta tämä oli kuitenkin onni onnettomuudesssa, sillä alkuperäisellä suunnitelmallani koristelaudoista olisi tullut aika tylsät, mutta nyt niihin saatiin ilmettä. Keksimme nimittäin sahailla pystysuuntaisista laudoista kulmat pois, jolloin vuorilautohin saatiin kepeyttä ja ryhtiä. Seuraava kuva selventää tätä hieman sekavaa kuvailuani.
Ulkopuolen vuorilaudat olivat helpompi projekti, koska tahdoin hyödyntää vanhoja lautoja. Ne ovat niin nätisti harmaantuneet, että mitäpä niitä vaihtamaan. Uusvanha ikkuna oli kuitenkin parisen senttiä edellistä matalampi ja olimme nostaneet ilmansulkupaperin kunnolla hirsien päälle, joten yläpuolelta vanhat vuorilaudat eivät aivan riittäneet. Halusin kaiken ylle tippalaudan. Ensin oli tarkoitus veistellä sen kannattamista hyvinkin koristeelliset, sitten tosi pelkistetyt, ja lopputulos oli jotain siltä väliltä. Tein aaltomaiset kannattimet, joiden päissä on ikään kuin pallo ja tippalauta lepää aallonpohjaa vasten. Asennettiin jo ne paikoilleen, mutta vasta paikoillaan huomasin, että kannattimet olisi hyvä olla valkoiset. Näin usein käy, että vasta kun "viritelmä" on omalla paikallaan hahmottaa, miltä sen tulisi näyttää. Suunnitelmavaiheessa kaiken kuvittelee usein hieman toisenlaiseksi. Mutta rakenteluhommissa parasta on, että aina voi vielä muokata. Olisihan kiinnikkeet ollut helpompi maalata maassa kuin korkealla ilmassa, mutta kyllä ne vielä pystyy maalaamaan. Itse tippalauta saa harmaantua rautavithrilli käsittelyn jälkeen paikoillaan ja toivottavasti harmanee nopeasti, sillä nyt pistää silmään muuten harmaan torpan keskeltä. Todennäköisesti ikkuna vaatii vielä alatippalaudan, vaikka ikkunalaseissa onkin omansa. Silti niiden alla on vielä pieni väli, jonne saattaa valua vesi.
Kun vanhempani olivat talkoissani he myös rapsuttelivat ikkunoita ja maalasivat niitä. Kalle on jatkanut kuumailmapuhaltimella - joka saatiin iskältäni lainaan - maalien irrotusta ja maalauskin on sen verran hyvässä vauhdissa, että kohta meille on taas pari karmillista ikkunoita valmiina asennukseen. Päämäärä olisi vielä syksyllä saada makuuhuoneemme ikkuna vaihdettua, muut jäävät sitten suosiolla ensikesään. Keittiöön tein hätäpelastusta sen verran, että siirsin tuon vaihdetun ikkunan vanhan tuuletusikkunan keittiöön, sillä saranat sattuivat osumaan juuri yksiin ja tuossa ikkunassa tippalauta oli vielä tipahtamatta, toisin kuin keittiön vanhassa lasissa. Viime kesänä koko alapuu vain lahosi käsiin.
Sen verran palaan tekstini aluun, että sananen vielä onnistumisen kokoemuksista. Olin pitkään suunnitellut kalkkilaastin tekoa, mutta kunnon ohjeiden puuttueassa se oli jäänyt tekemislistan hännille. Aina pianohuoneen oviaukosta kulkiessa, katse osui murentuneeseen tiiliseinään, josta puttui laastia. Puukuitulevyjä irrottaessa tuo rappaus oli varissut taustalta. Pian seinän aukko alkoi ärsyttämään siinä määrin, että päätin tehdä laastia vain kokeilemalla. Sen verran sain netistä irti, että hiekkaa pitäisi olla kaksinkertainen määrä suhteessa sammutettuun kalkkiin. Jotkut olivat laittaneet työstettävyyden lisäämiseksi joukkoon myös savimaata, mutta niistä mitoista ei ollut hajuakaan, eikä veden määrästä. Onneksi olin lukenut kalkista kuitenkin sen verran, että ymmärsin suojautua hyvin. Kummallakin meillä Kallen kanssa oli hanskat - kädet käsitelty etiikalla - ja hengityssuojaimet suunnistaessamme kohti kalkkisäkkiä.
Olin kaivellut hiekkaa pihan peräältä, nakellut siitä käsin isommat kivet ja epäpuhtaudet pois ja hakenut kosteikoltamme savimöhkäleitä. Olin murentanut tuon saven pieniksi hiutaleiksi ja sotkenut hiekan sekaan. Lapiolla laskettiin varovasti hiekkasaviämpäriin kalkkia ja kaiken päälle kaadettiin kastelukannusta vettä. Kun kalkki oli vähän poreillut ja täysin kastunut, sekoitettiin sitä varovasti porakoneeseen liitetyllä vispilällä. Kun se oli vähän paremmin sekaisin, sekoitettiin voimalla ja pohjia myöten.
Välittömästi seos alkoi näyttää laastilta eli paksulta puurolta. Olin iloisen yllättynyt. Silti vielä tuossa vaiheessa oli täysin yllätys pysyisikö se seinässä. Hyvin se asettui seinään, kun olimme ensin kastelleet pinnan. Parhaiten se jäi kiinni puhtaalle tiilipinnalle ja olenkin ymmärtänyt, ettei kalkki kovin hyvin tartu jos on käytetty muita laasteja, kaikista kohtaa en ollut saanut naputeltua edellistä laastia täysin pois, mutta kyllä se silti nappasi kiinni. Aluksi kastelin valmista pintaa kymmenen minuutin välein, sittemmin kyllästyin ja päätin että saa kelvata. Parin tunnin päästä pinta alkoi halkeilla. Kiireesti ryntäsin voiveitsen kanssa tasoittelemaan halkeamia. Kastelin taas. Vielä seuraavana aamuna pinta oli työstettävissä, joten vetelin veitsellä hiushalkeamia piiloon. Rappasin veitsellä eri suuntiin. Seuraavan kovettumisen jälkeen halkeamia ei enää ilmaantunut! Pinta ei kuitenkaan ollut aivan niin valea kuin olisin tahtonut, pihan savi varmaan antoi sille vähän ruskeaa sävyä. Maalasin sen sitten pariin otteeseen liitu-maitomaalilla ja pinta vaaleni selvästi, vieläkään se ei ole niin hohtavan valkoinen kuin viereinen pinta, joka on maalattu tiesmillä teollisella maalilla, mutta raja ei ole enää häiritsevä. Tällainen pinta koko seinässä olisi ollut mahtava, mutta en jaksanut tai uskaltanut aluksi läiskiä koko vanhaa rappausta alas, koska en tiennyt onnistuuko kalkkilaastini.
Munatemperamaali ohjeita on netti täynnä, mutta niissäkin on vaihtelua niin paljon että päätin tehdä oman sekoituksen, yhdistellä eri ohjeita. Laitoin sekoitukseen neljä kananmunaa - rikoin rakenteen ravistelemalla kannellista purkkia - määrällisesti saman verran vernisssaa, suurinpiirtein saman verran vettä ja lorauksen maitoa. Pigmenttejä hiersin pieneen määrään vernisssaa ja liidun lisäsin vain suoraan muuhun litkuun. Punaistaumbraa ja oksidin ruskeaa laittelin sen verran, että maali alkoi näyttää savyltään lupaavalta. Tuloksena oli öljyinen kuultomaali, joka oli sopivasti läpinäkyvä. Syy maalata ikkunanpuolinen hirsiseinä olivat punamulta roiskeet muutamissa hirsissä. Lähdin siis hakemaan sävyä, jolla nämä roiskeen peittyisivät tai himmentyisivät. Mielestäni onnistuin mukavasti; valumat näkyvät edelleen, mutta eivät häiritsevästi. Huonon puhelinkamerani vuoksi kuvan sävyt eivät ole aivan aitoja, oikeastaan väri on tummemman ruskea. Ensin on lähtötilanne kuva, sittemmin samasta kohdin nykykuva ja viimeinen otos on hirret eri kohdasta, missä ei ollut edes roiskeita, mutta muuten epäsiisteyttä. Tuo viimeinen kuva vastaa ehkä parhaiten todellista väriä, tosin todellisuus ei ole aivan noin punainen.
Loppun vielä muutama kuva ikkunaprojekteista. Lattiankunnostuksesta ei nyt tullut kirjoiteltua, mutta jääköön seuraavaan kertaan. Lattia on nyt siinä vaiheessa, että olemme naulanneet lankut takaisin kiinni, hioneet ne - paljolti käsivoimin - ja kittailleet pahimmat kolhut ja naulanreijät. Seuraavaksi maalaus yllätysmaalillä, joka syntyy samoin summassa sekoittelemalla kuin hirsimaalikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti