Hankintoja

Roope Lipastin kirjassa "Linnan juhlat" on lukuisia hienoja sitaatteja.

Esimerkiksi "Ei maailmassa ole muuta hankalaa kuin toiset ihmiset ja oma mieli. Kaikki muu hoituu kyllä , ruuvimeisselillä tai kuusiokoloavaimella, näppäimistöllä tai sukkapuikolla. "

Tai vaikkapa "...Uudessa elämässäni piti joka päivä, tai edes joskus, tehdä loikka tuntemattomaan. Jos aina valitsee turvallisesti, huomaa lopulta nukkuvansa pyöräilykypärä päässä ihmisen vieressä, jolla on pelastusliivit yllään"

Eräänlainen loikka tuntemattomaan tämä minun talon kunnostusprojektinikin on. Se on edennyt nyt lähinnä tavaroidenhaalimisrintamalla. Oikeastaan minun oli tarkoitus ostaa aluksi työkaluja, mutta silllä saralla olen hankkinut vain vatupassin, pienen sorkkaraudan ja nippusiteitä, sen sijaan olen ostanut hyödyllisiä tai vähemmän hyödyllisiä kodintavaroita, kuten suihkuseinän, haitarioven, jauhesammuttimen ja pimennysverhon. Välillä olen löytänyt itseni raahaamasta aurinkotuolia tai muita löytöjä nietosten keskellä pyörällä, sillä kovilla pakkasilla en ole uskaltanut autoa käynnistää. Luulen, että joudun lopulta nöyrtymään ostamaan Savonlinnasta suurimman osan työkaluista. Täältä yli 400 kilomerin päästä on vaikea hahmottaa, mitä lopulta mökilläni tarvitsen ja en tahtoisi ostaa mitään turhaa. Onneksi sain isältäni muutamia sähköisiä työkaluja, kuten jyrsimen, ja käsikäyttöisiä moninaisista lenkeistä ja pulttiavaimista lähtien minulla on jo ennestään sotkuisessa siivouskomerossani, josta ei pysty enää ovea aukaisemaan ilman, että jotain tipahtaa niskaan.

Kuvan mukainen työjuhta tuli hankittua. Heti ensimmäisen pitemmän ajomatkan jälkeen saimme viedä sen korjaamolle ja vaihdattaa kokonaan uuden laturin. Nyt alan ymmärtää, miten ihmisille ilmaantuu niitä mystisiä laskuja! Olen aina ihmetellyt, kun ihmiset manailevat yllättävien laskujen putoilua postilaatikosta. Eikö sitä nyt pysty olettamaan, mitä laskuja on tulossa ja eihän ihmiselle niitä jatkuvalla syötöllä tipahtele? Mutta kyllä vain saattaa tosiaan sadella rahanlypsämislappusia jos vain omistaa asioita. Mitä enemmän omistaa, sitä enemmän rahaa kuluu. Omistamisesta pitäisi löytää porsaanreikiä. Pitäisi olla ovelampi kuin järjestelmä. Jos haluaa talon, se pitäisi varmaan salassa rakentaa jonnekin maakuoppaan lapin erämaahan. Jos taas haluaa härvelin, jolla pääsee liikkumaan nopeammin ja keveämmin kuin pelkillä jaloilla, pitäisi itse rakentaa. Ehkä jokin sähköinen vempain, joka olisi sähköpyörää isompi, mutta ei kuitenkaan muistuttaisi autoa ja rinnastettaisiin laillisesti keveisiin kulkuvälineisiin.

Onhan se järjetöntä, että ostaessamme reilun tonnin pakun, autoveroon ja vakuutukseen meni yhteensä saman verran kuin koko auton hinta. Kun taas ostin talon määräalalla, sanottiin, että 1020 euron lainhuudatusmaksu sisältää kaiken eli alue lohkotaan omaksi tontikseen ja saan hienot punaiset tötsät rajamerkeiksi - kyllähän niistä jo tuollainen pikku summa kannattaa pulittaa - mutta kuinka ollakkaan postiluukusta kolahti Maanmittauslaitokselta vielä satasen kirjaamismaksu. Maanmittauskonttorissa minua siis suoraan sanoen huijattiin! Jos jätetään kertomatta maksuista, mitä muuta se on kuin huijausta? No, kyllä minulla talouteni on vielä balanssissa, mutta silti teksi mieli tehdä tietyille kirjekuorille juuri näin, kuten Bruno näyttää mallia.    

Tulevaisuudessa pyrin talollani mahdollisimman suureen omavaraisuuteen. Se tarkoittaa kaikkien turhien maksujen eli riippuvaisuussuhteiden karsintaa. Auto on näistä pahin ja uskon kyllä keksiväni jotain sen tilalle, mutta muuton ja remontin ajan täytyy vain yrittää pysyä väleissä sen kanssa. Jos kohtelen sitä oikein ystävällisesti, ehkä se pysyy kasassa. Ihmiset luovat juuri tämänkaltaisia omituisia kiintymyssuhteita pirsseihinsä. Heillä on lausahduksia "se auto ei ole koskaan pettänyt mua." Minun valkoinen lumikuningattereni, joka on nytkin tuolla lumituiskussa kinoksen alla, petti minut jo ensimetreillä, mutta ehkä voin antaa yhden tällaisen hairahduksen anteeksi. Kunhan on varmasti viimeinen kerta!

Biokäymälä olisi siitä mahtava, ettei se kerryttäisi jätevesiä. Jätevesisäiliöhän pitää tietenkin joskus tyhjentää ja putkiauton käyminen paikalla kustantaa maltaita. Toisaalta, kun vesivessat on kerran rakennettu, onko niitä tuhlausta lähteä purkamaan? Vaikea päätös! No, onneksi helpoimpia ja kiireellisimpiäkin projekteja on ensin edessä ennen kuin vessoista tarvitsee päättää. Toimintasuunnitelmani on.

1. Piipun korjaus. Laastia vintillä sijaitsevaan piipunhormin reikään.
2. Kaivo kuntoon. Lietteet pois kaivosta ja vesipumpunasennus. Jos vesiä ei saa heti vedettyä talolle asti niin ainakin kantovesi.
3.Perusteellinen siivous, turhat roinat kaatopaikkakuormaan.
4.Katon mahdollisten reikien tarkistus.
5.Huomio lattiaan. Toivoa ja rukoilua, että vanhat lattialankut löytyvät laminaatin alta.
6.Kuistin purku.

Tässä ovat kiireellisimmät työt. Ne eivät ole välttämättä tärkeysjärjestyksessä, sillä kuistikin pitäisi kylla aika vilkkaasti saada maan tasalle, ettei se kevät ilmojen lämmetessä lähde levittämään mahdollista sienikasvustoa - jotain kuistin pinnassa kukki - muualle taloon.

Tällä hetkellä minulla on ohjelmassa löytää taloni pihaan minulle ja avomiehelleni - hän tulee minulle rengiksi, vaikka ei ole varsinaisesti osallistunut tähän projektiini - väliaikaismajoitus. Jos melko pian alan purkamaan lattioita, itse talon puolella on mahdoton asustella. Raksatukikohdiksi olisi vaihtoehtona aitta, peräkärrymaja, iso seisomakorkeuden mittainen ja vähintään 10 neliön kokoinen laadukas teltta tai työmaakoppi. Uudet aitat ovat hyvin kallliita. Nettihaut saattavat ensialkuun näyttää, että aitan saisi parilla tonnilla, mutta usein siihen tulee useiden satasten kuljetuskulut mukaan ja aina aitat eivät sisällä kaikkea tarpeistoa, kuten kattorakenteita.

Joku vastasi Tori.fi ilmoitukseeni, että voisi rakentaa minulle aitan aivan paikan päällä tuohon pariin tonniin. Mutta hinta on budjettini äärirajoilla ja toisaalta suhtaudun tarjoukseen skeptisesti, rakentamisessa tahtoo aina tulla lisäkuluja, vaikka kuinka hinnasta olisi sovittu. Vanhoja aittoja on siellä täällä Suomea kaupan tonnin luokkaan, mutta ei lähelläkään Etelä-Savoa, joten kuljetusmaksuja tulisi usea satanen. Jollakin oli Torissa mielenkiintoinen viritelmä, niin sanottu pilkkiarkki, joka oli rakennuttu kovalevyistä ja uretaanilevyistä kankaisella sisustuksella ja se oli mainoksen mukaan helppo pystyttää. Pyydetty summa tosin vastasi aikalailla aitan hintaa, joten tuohonkaan ei kannata varmaan lähteä. Odottelen siis, että Etelä-Savon alueelle ilmaantuu edukkaita aittoja myyntiin! Jossain vaiheessa rakennan tontille puumajan - tree house majoitus hyvin suosittua maailmalla - mutta saa nähdä, onko se vielä tämän kesän projekti.

Kuvassa näkyvä etukuisti pitäisi moukaroida matalaksi. Lähtisköhän tuo vain julmasti moottorisahalla? Sähköjohtojen kanssa saa kyllä olla varovainen.

Nämä pönttöuunit ovat taloni parasta antia, joten sellaisen kuvaan on hyvä lopettaa.

Tarinamme alku - minun ja murjuni

Tämä on tarinan alku. Minun ja minun murjuni yhteinen tarina on vasta aivan kirjan ensilehdillä ja olen iloinen, etten ole lukenut edes takakannen juonipaljastuksia, en kuullut huhuja juonenkäänteistä, eikä minulla ole aavistustakaan tämän tarinan sisällöstä. Arvaan, että siinä tulee olemaan kokonainen tunteiden kirjo, voimakkaita nousuja ja aallonpohjia, kuten aina hyvässä kirjassa.  

Olen ostanut talon. Siinä on seinät, katto ja lattia. Se on siis aivan oikea talo. Se pysyy pystyssä ja kattokaan ei ole yhtään kuopalla.  Silti useimmat ihmiset eivät pitäisi  tätä varsinaisesti talona. Vaarini sanoin "Kun ne talot mitä olet käynyt katsomassa eivät ole omakotitaloja vaan murjuja, kammottavia mörskiä." Tuolloin suhtauduin lausahdukseen huumorilla, mutta tiedostan kyllä, kuinka nämä harmaat hirret tulevat aiheuttamaan minulle myös harmaita hiuksia.

Tavallinen kansalainen, yhteiskunnan tuottava jäsen, marssisi pankkiin pyytämään lainan ja ostaisi asumiskelpoisen talon. Makselisi lainaa pikku hiljaa pois ja elelisi talossaan mukavasti, ehkä uusisi keittiön kaapit tai hankkisi jotain kivaa kylppäriin, kun siellä on niin vääränlainen ja vanhentunut värimaailma. Talo olisi sellainen, josta edellinen asuja olisi juuri muuttamassa pois ja hän osaisi tarkkaan kertoa, mitä pientä remonttia taloon on joskus tehty. Minun on pärjättävä taloni kanssa kaksin, kukaan ei tiedä, mitä taloon on vuosikymmenten kuluessa tehty ja miksi. Remontti on jäänyt kuin lennosta kesken: keittiön lattialla sementtisäkki ja muurauslastat, laminaattipinoja seinän vieressä pystyssä, työkalupakki keskellä pöytää. Aivan kuin remontoija olisi vain kadonnut savuna ilmaan. Kummitustaloksi paikalliset paikkaa saovatkin.  

En siis ole tavallinen kansalainen. Mikä sitten olen? Jonkinlainen yhteiskunnan hylkiö, aivan kuin talonikin. Kai me sen takia vedimme toisia puoleemme. Täytyy myöntää, että talo valitsi minut, enkä minä sitä. Olin aluksi hyvin vastahakoinen. Kävin sitä kahdesti katsomassa 445 kilometrin päästä ennen kuin kolmannella kerralla olin valmis kirjoittamaan kauppakirjan. Jotain kummaa se korvaani kuiski, varmaankin vaati pelastamista, kun lopulta suostuin. Järkeni oli kaikilla tavoin vastaan, se kuiski toiseen korvaani: remontti on väärin tehty ja jätetty aivan puolitiehen, kaikki täytyy aloittaa alusta, sinun on lähes mahdoton tietää mitä materiaaleja missäkin on käytetty, joten kaikki täytyy repiä alas, kaivo ei ole käyttövalmis, viemäreiden kunnosta ei ole tietoa, hiiriä ja rottia niin niin paljon, että ne ovat saattaneet syödä tärkeitä rakenteita. 

Katselin taloa kuitenkin myös puhtaasti intuitiolla. Se seisoi hyvin ryhdikkäästi ja siinä oli paksut hirret. Siinä oli jotain ylvästä ja yli satavuotisen historiansa tuomaa itsetietoisuutta. Hirsirakenteesta sanotaan, ettei se ole koskaan täysin pilalla. Aina voi joutua vaihtamaan yksittäisiä hirsiä, mutta sellaista hirsitaloa ei ole, mitä ei voisi taidolla ja suurella antaumuksella pelastaa. Päätin siis uskaltaa ja 30.1.17 olin Savonlinnassa kirjoittamassa harmaasta hirsikasastani kauppakirjan. 

Voi tosiaan olla, ettei talossa ole paljon muuta ehjää kuin hirret. Ne hirret ovat kuitenkin viimeinen oljenkorteni. Minä ja minun murjuni tullaan yhdessä nousemaan täältä aallonpohjalta, mihin tämä yhteiskuntamme on meidät sysännyt - tai oikeastaan ei edes sysännyt vaan ainoastaan täydellisesti unohtanut. Siinä pienen kylätien varressa tuo vanha ja aikanaan niin suurella huolella ja rakkaudella rakennettu talo on seissyt unohduksissa nelisen vuotta. Saman verran on suunilleen siitä, kun itse valmistuin yliopistosta ja huomasin, ettei humanistin taitojani taideta tarvita tässä maassa. Täällä jyllää kovat arvot, tiedettä ja teknologiaa arvostetaan - ja niitäkin vain tuottavina - muttei laajaa yleissivistystä, mitä ei voi suoraan muuttaa tuottaviksi luvuiksi. 

Huomaatte varmaan, että tekstini etenee aikamoisena ajatuksenvirtana. Pompin sinne ja tänne ja on vaikea löytää tekstille punaista lankaa, sillä kirjanoppineen olemuksestani huolimatta, olen kirjoittanut hyvin vähän viimeaikoina. Oikeastaan olen siirtymässä aivan toiseen äärilaitaan, minusta tulee kunnon remonttireiska, käsillään fyysistä työtä tekevä. Jotenkin kummasti tämä ajatus kiehtoo minua, että saisin tehdä konkreettisesti jotain, minkä aikaansaannos näkyy. Saan suunnitella ja toteuttaa aivan mieleni mukaan. On vain yksi este - se on se vanha tuttu - eli raha. Minun tulee käyttää suurta mielikuvitusta jos aion edetä talonkunnostus projektissani. En missään nimessä voi marssia rautakauppaan ja ostaa tarvitsemaani, rahani loppuisivat jo kaupan kynnyksellä. Suoraan sanottuna minulla on remonttirahaa vain muutama tonni, eikä mitään keinoa saada lisää. Olen pitkäaikaistyötön ja niin täysin tipahtanut työelämän ulkopuolelle, että se ovi on täysin sulkeutunut edestäni. Mutta, kuten sanoin, tulen nousemaan jaloilleni yhdessä mökkini kanssa. Jos saan taisteltua sen elävien kirjoihin, tarkoitus olisi kehitellä yritystoimintaa talon ympärille. Siitä tulen paljastamaan vielä myöhemmin lisää. 

Rakennusprojekti, jossa työkalut ja tarvikkeet pitää taikoa tyhjästä ilman rahaa tai hyvin pienillä summilla, vaatii uskomattoman paljon etukäteissuunnittelua. Tuntuu, että asun nykyään tori.fi sivustolla. Aina aamulla katson ensimmäiseksi, mitä on ilmaantunut annetaan osioon. Sen jälkeen katson myytävät remonttitarvikkeet. Soittelen puheluita ihmisille ja näpyttelen viestejä. Haalin tavaraa kokoon sieltä ja täältä. Kun olin menossa verotoimistoon hakemaan ensiasunnon-ostotodistuksen, vastaani ilmaantui roskalava. Kävin siellä penkomassa ja tekemässä löytöjä. Suoraan roskalavaköyhäilystä verotoimistoon, jossa pyörii lähinnä rikkaita ihmisiä! Naureskelin tälle ristiriidalle. Elämäni on ihmeellisen ristiriitaista. Olen matkaillut paljon, vaikka olen ollut koko aikuisikäni työtön. Olen korkeasti koulutettu ja silti harvat työkeikkani ovat olleet duunarityötä ja fyysistä talkootyötä. Intiassa - missä olen paljon kulkenut - olen suorastaan hävettävän rikas, mutta Suomessa kuulun kaikkein köyhimpien joukkoon. 

Miten pystyin ostomaan talon jos olen niin köyhä? Samalla tavoin kuin matkailuun eli ankaralla säästämisellä. Olen onnistunut vuosien kuluessa jopa säästämään työttömyystuesta. Kesäinen pullojen keruu on myös tuonut yllättävän paljon kilisevää. Tietenkin oleellisin pointti on, kuinka talo oli hyvin edullinen. Pystyin hyvin ostamaan sen, mutta nyt jännitän, kuinka pystyn puhaltamaan siihen uuden elämän. Se vaatii osaamista ja rahaa, joista kumpaakaan minulla ei ole. Mutta hankitaan sitä mitä voidaan eli osaamista eli se tarkoittaa lukuisten hirsirakennuskirjojen lukua ja perinnerakentamisfilmien katselua youtubesta. Onneksi elämme tietoyhteiskunnassa! Tämän kieroon kasvaneen ja taipuneen yhteiskunnan lähes ainoita hyviä puolia on tiedon saatavuus. Nykyään voi itsenäisesti opiskella lähes mitä vain. No, onhan Suomessa tietenkin monia muitakin hyviä puolia, mutta kyllä tämä pelottavan väärään suuntaan on luisumassa kaiken eriarvoistumisen yms kautta. 

Luonto on Suomessa upeaa! Siksipä haluankin maalle. "Minun pihakoivu, minun maata", ajattelin kun katselin tonttiani kauppakirjan vahvistuksen jälkeen. Jotain voimaannuttavaa nousi sisältäni. Maassa on voimaa, siinä voi viljellä ja sieltä kasvaa aivan uutta. Taputtelin omistajan elkein koivujani. Eihän maata voi oikeasti omistaa, siinä olen aluperäiskansojen kanssa samaa mieltä. Mutta kun tämä meidän yhteiskunta - ja koko länsimainen järjestelmä -  on muutenkin näin feikki ja keinotekoinen, leikitään mukana. Ainakin minulla on jotain sellaista omaa, jonka tämä järjestelmä tunnustaa juuri minun omaisuudekseni ja se luo minulle mahdollisuuksia. Jos tässä yhteiskunnassa ei omista yhtään mitään, on aika tyhjän päällä. Tuollainen talo luo valtavasti mahdollisuuksia kehitellä itselle jonkinmoista toimeentuloa ja saavuttaa uudestaan itsellisyys - mitä minulla ei juuri koskaan ole kyllä ollutkaan. Lapsena tunsin itseni kokonaiseksi ihmiseksi, vaikka en ollut erityisen hyödyllinen. Jos näin aikuisena ei ole millään tavoin hyödyllinen, ei ole oikein ihminen ollenkaan. En haluaisi lähteä tällaiseen arvomaailmaan mukaan, mutta näin tunnen täällä tällä hetkellä asioiden makaavan ja petaavan.  

Luulen, että tarvitsen pakettiauton. Se on iso ja pakonomaisesti kallis ostos - sitä tuskin löydän roskalavalta. Mutta en saa muuten kuljetettua kaikkia muita löytöjäni talolle. Yleensä meillä - avomiehelläni ja minulla - ei ole autoa ollutkaan. Oikeastaan vastustan autoilua, mutta vaariltani saamamme laina-auto on nyt tehnyt tuosta lajista vähän tutumpaa ja ei se enää tunnu aivan niin pahalta kuin ennen. Joskus vielä askartelen häkäpönttöauton, joka ei saastuta, mutta siihen asti täytyy mennä niillä mitä on. Nyt jään miettimään, mitä työkaluja vielä pitää hankkia ja yritän saada lainhuutopaperit täytettyä. Tulihan tässä jo tekstiä yhteen postaukseen. Hieman sarkastisiksi loppusanoiksi itselleni: uskalla innostua.