Ei enää koskaan näin paljon tavaraa! Minusta tulee kunnon minimalisti. Uusi kotini on oleva avara ja askeettinen. Katsoin pakkailujen ohessa Netflixsistä Minimalist-dokkarin ja täytyy sanoa, että dokumentti sopi täydellisesti tunnelmiini. Viesti osui ja upposi, kun katselin jätesäkillisiä tavaroita nurkissamme. Miten meillä voi olla näin paljon materiaa, vaikka olemme monta vuotta vähintään vuoden välein käyneet kaiken läpi siirtäessämme irtotavarat kellariin vuokralaisten tieltä?
Olin kateellinen dokumentin nuorille miehille, joiden kodeissa jokaisella tavaralla oli tarkkaan mietitty käyttötarkoitus. En ole lukenut Kon Mari siivousopasta - vain selaillut kirjastossa - mutta ajatus siitä, ettei omistaisi mitään esineitä, jotka eivät tuota iloa, on kiehtova. Mutta otetaanko tuossa oppaassa huomioon, että jokin tavara voi aluksi tuottaa iloa ja sitten ei? Tai voiko viehättävyytensä jo menettänyt esine saada sen vielä joskus takaisin?
Jos olisin jatkanut kulkurielämää, olisin voinut jakaa elämäni vain niiden tavaroiden kanssa, mitkä nyt milloinkin sattuisivat repustani löytymään. Tältä minusta tuntuu: me ihmiset jaamme elämämme tavaroidemme kanssa, materia syö energiaamme. Kulkurina kaikki tarvittava olisi kulkenut selässäni ja mikä parasta tavarat olisivat helposti löydettävissä, tietäisin mitä omistan. Kaikista surullisinta tässä tavara paljouden keskellä mielestäni on se, ettei ihminen aina edes ole tietoinen kaikesta omistamastaan. Millä tavoin sellainen tavara on hyödyllinen, joka on kadonnut varastokopin uumeniin? Sen sinne haudatessaan varmasti ajattelee sitä vielä joskus tarvitsevansa, mutta löytääkö esinettä enää koskaan tarpeen iskiessä tai muistaako sitä edes etsiä?
Olisin reissaillut monta vuotta sillä rahalla, mitä pistin Savonlinnan taloon. Olisihan se ollut huolettomampaa elämää. Mutta ehkä liiankin höttöistä, kuin pilvenhattaraa, josta ei lopulta kuitenkaan saa otetta. Tällainen leijailu on mahtavaa vähän aikaa, mutta kuukaudesta toisiin kestävillä matkoilla se alkaa tuntua tyhjältä. Ehkä se on liiankin helppoa, ihmisaivothan ovat rakennettu niin että ne kaipaavat haasteita. Olen lopulta aina nauttinut eniten matkoista, joilla on vastoinkäymisiä. Intia oli aluksi hyvin kiehtova kohde, koska siellä mikään ei käynyt helposti. Lopulta kuitenkin löydettiin sielläkin tietyt rutiinit, opittiin kuinka Intiassa tulee toimia ja asioista tuli niin tuttuja, että päivittäisistä pikku "mutkista" huolimatta asiat lutviutuivat omalla painollaan. Aina päämäärään ei päässyt sitä kautta, mitä oli ensin suunnitellut, mutta kiertotietä kuitenkin.
Jos minulla ei olisi keliakiaa, maailmalla kuljeskelun jatkaminen olisi ollut hyvinkin realistinen vaihtoehto. Miten sellainen asia kuin ruokavalio voi niin paljon vaikeuttaa matkailua? Jos en vain söisi viljoja, enkö pystyisi hyvin syömään kaikkea muuta mahdollista? Kieltämättä näiden ruokarajoitteiden vuoksi matkailusta karisi pois jotain aivan oleellista viehättävyyttä. En voinut enää huolettomasti marssia sisään lähimpään ravintolaan ja tilata listalta jotain, mikä kuulostaisi hyvälle. Intiassa en lopulta voinut mennä ravintolaan ollenkaan. Intialaisessa ruuassa käytetään hyvin vähän viljoja, lissipohjaisissa curreissa niitä ei periaatteessa ole, mutta intialaisen keittiön hygienitaso on sitä luokkaa, että jos keittiössä leivotaan naan- tai rotileipiä, jauhoa on yksinkertaisesti kaikkialla. Portugalissa uskalsin syödä ravintolassa aivan satunnaisesti. Meillä oli Portugalissa oma asunto vuokralla ja tein itse lähes kaiken ruuan. Näin kai se pitäisi aina tulevaisuudessakin matkailla. Asunnon vuokraaminen ei vain oikein sovi kulkuriteemaan ja sitä paitsi se saattaa usein ylittää budjettimme. Toinen vaihtoehto on kantaa trangiaa mukana joka paikkaan. Siinä ainakin on jotain todella kulkurimaista: käydä supermarketissa tai torilla ostamassa vihanneksia, kaivaa kattila laukustaan ja istua lähimmälle puiston penkille kokkailemaan. Tällainen tapa on oikeinkin sovelias pyöräretkille maaseudulla, mutta perinteisissä turistikaupungeissa - ydinkeskustoissa - voi olla joskus mahdoton löytää rauhallista kokkauspaikkaa, jossa saa kenenkään häiritsemällä sytyttää tulet kattilan alle. (trangiassa palaa vain etanoli ja liekki on hyvin suojassa kattilan alla, mutta jonkun mielestä se voi silti olla paloturvallisuusriski)
No niin, takaisin asiaan. Koska tavaraa on liikaa ja autokuormaamme ei mahdu juuri huonekaluja, pistin äsken kirjahyllymme säpäleiksi. Se oli aivan täydellinen hylly lukuunottamatta yhtä pientä naarmua. Hylly oli parisen viikkoa torissa "annetaan palstalla", mutta kukaan ei noutanut sitä. Miten paljon hyvää tavaraa meneekään nykyään roskiin? Se ei riitä, että meillä kaikilla on liikaa kaikkea, vaan me myös säälimättömästi heitämme tavaraa menemään. Me emme arvosta omaisuuttamme. Suomessa minkä vain tavaran arvo laskee melkein puoleen jos viet sen ulos kaupasta. Vaikka tavara olisi alkuperäisissä kääreissään ja käyttämätön, et saa siitä eteenpäin myydessäsi enää edes puolta arvosta. Etelä-Euroopassa käytettyä tavaraa sentään arvostetaan enemmän. Se on huono kuluttajalle, sillä en esimerkiksi portugalilaisilta kirppareilta löytänyt yhtään paitaa, joka olisi ollut alle 10 e tai edes uudenveroisessa kunnossa, mutta tietenkin hyvä ympäristölle. Etelämpänä tavarat käytetään paremmin loppuun asti, niitä myydään ystäville tai lahjoitetaan suvulle. Kirpparitavaroiden laadusta huomaa, että sinne päätyy vasta oikeasti käytetyt esineet. Toisin kuin Suomessa esineet "second hand" paikoissa ovat usein uudenveroisia.
Yritin katsoa Netflixistä myös dokumenttiä, missä nuoret taloustieteen opiskelijat matkustavat Boliviaan yrittäen elää dollarilla päivässä, kuten paikalliset. Dokumentti oli jossain tapaa ärsyttävästi tehty - ehkä tällainen kokeilu vain on jo aluasetelmiltaan liian tekopyhä - mutta tavallaan ajatuksia herättävä. Arvostaisinko tavaroitani - jotka nyt tuntuvat vain turhalta taakalta - enemmän jos niitä olisi vähemmän? Toisaalta olen maailmalla hetkittäin kokenut materian niukkuuden. Jos olen yöpynyt huoneessa, jossa ei ole hyllyä tai naulakkoa, seuraavan yön huoneessa ne tuottavat iloa ja tuntuvat helpottavan elämää suuresti. Jos olen joutunut kokkailemaan pelkällä kattilalla, paistinpannu on sen jälkeen tuntunut maailman parhaalta keksinnöltä. Siitähän tämä ristiriita juuri syntyy! Sydämestä kirpaisee heittää mitään roskiin - koen heti huonoa omaatuntoa - mutta toisaalta yhtä paljon kirpaisee latoa kaikki loputtomiin säkkeihin tietäen, että osa niistä tulee olemaan vain riesana perillä.
Tarkoitukseni on sisustaa tuleva taloni niin, että tyhjää tilaa on mahdollisimman paljon. Huomaan pitäväni tällaisesta avaruudellisuudesta, katsoessani asuntoamme, josta on osa huonekalkuista jo hävitetty. Jotain kaunista pitää silti olla. Olen sen verran esteetikko, että haluan muutaman oikeasti kauniin esineen, jollain tapaa taiteellisen. Ne ainakin Konmaria mukaellen tuottavat iloa! Eihän kaikki tavara turhaa ole, monilla on elämää suuresti helpottava funktio, on vain erittäin haastavaa erottaaa tämä hyödyllinen hyödyttömästä, varsinkin kokiessani hyödyllisyyden riippuvan tilanteesta. Jos olisin vähän rikkaampi, voisin suunnitella hankkivani tavaran aina vasta sitä tarvitessani ja laittavani sen heti eteenpäin jos en enää tarvitse. Mutta tällainen jatkuva kierrättäminenkin, jos itse joutuu ostamaan uutta, on kallista. Joudun siis tyytymään välimuotoon, jossa yritän säilyttää kaikki sellaiset tavarat joilla on jonkinlainen funktio, mutta en juuri mitään muuta. Käytännössä tämä johtaa käyttöesineiden suosimiseen ja lähes kaikki koriste-esineet ja sisustukselliset asiat päätyvät Punaiselle ristille tai kellarikoppimme uumeniin.
Olin kateellinen dokumentin nuorille miehille, joiden kodeissa jokaisella tavaralla oli tarkkaan mietitty käyttötarkoitus. En ole lukenut Kon Mari siivousopasta - vain selaillut kirjastossa - mutta ajatus siitä, ettei omistaisi mitään esineitä, jotka eivät tuota iloa, on kiehtova. Mutta otetaanko tuossa oppaassa huomioon, että jokin tavara voi aluksi tuottaa iloa ja sitten ei? Tai voiko viehättävyytensä jo menettänyt esine saada sen vielä joskus takaisin?
Jos olisin jatkanut kulkurielämää, olisin voinut jakaa elämäni vain niiden tavaroiden kanssa, mitkä nyt milloinkin sattuisivat repustani löytymään. Tältä minusta tuntuu: me ihmiset jaamme elämämme tavaroidemme kanssa, materia syö energiaamme. Kulkurina kaikki tarvittava olisi kulkenut selässäni ja mikä parasta tavarat olisivat helposti löydettävissä, tietäisin mitä omistan. Kaikista surullisinta tässä tavara paljouden keskellä mielestäni on se, ettei ihminen aina edes ole tietoinen kaikesta omistamastaan. Millä tavoin sellainen tavara on hyödyllinen, joka on kadonnut varastokopin uumeniin? Sen sinne haudatessaan varmasti ajattelee sitä vielä joskus tarvitsevansa, mutta löytääkö esinettä enää koskaan tarpeen iskiessä tai muistaako sitä edes etsiä?
Olisin reissaillut monta vuotta sillä rahalla, mitä pistin Savonlinnan taloon. Olisihan se ollut huolettomampaa elämää. Mutta ehkä liiankin höttöistä, kuin pilvenhattaraa, josta ei lopulta kuitenkaan saa otetta. Tällainen leijailu on mahtavaa vähän aikaa, mutta kuukaudesta toisiin kestävillä matkoilla se alkaa tuntua tyhjältä. Ehkä se on liiankin helppoa, ihmisaivothan ovat rakennettu niin että ne kaipaavat haasteita. Olen lopulta aina nauttinut eniten matkoista, joilla on vastoinkäymisiä. Intia oli aluksi hyvin kiehtova kohde, koska siellä mikään ei käynyt helposti. Lopulta kuitenkin löydettiin sielläkin tietyt rutiinit, opittiin kuinka Intiassa tulee toimia ja asioista tuli niin tuttuja, että päivittäisistä pikku "mutkista" huolimatta asiat lutviutuivat omalla painollaan. Aina päämäärään ei päässyt sitä kautta, mitä oli ensin suunnitellut, mutta kiertotietä kuitenkin.
Jos minulla ei olisi keliakiaa, maailmalla kuljeskelun jatkaminen olisi ollut hyvinkin realistinen vaihtoehto. Miten sellainen asia kuin ruokavalio voi niin paljon vaikeuttaa matkailua? Jos en vain söisi viljoja, enkö pystyisi hyvin syömään kaikkea muuta mahdollista? Kieltämättä näiden ruokarajoitteiden vuoksi matkailusta karisi pois jotain aivan oleellista viehättävyyttä. En voinut enää huolettomasti marssia sisään lähimpään ravintolaan ja tilata listalta jotain, mikä kuulostaisi hyvälle. Intiassa en lopulta voinut mennä ravintolaan ollenkaan. Intialaisessa ruuassa käytetään hyvin vähän viljoja, lissipohjaisissa curreissa niitä ei periaatteessa ole, mutta intialaisen keittiön hygienitaso on sitä luokkaa, että jos keittiössä leivotaan naan- tai rotileipiä, jauhoa on yksinkertaisesti kaikkialla. Portugalissa uskalsin syödä ravintolassa aivan satunnaisesti. Meillä oli Portugalissa oma asunto vuokralla ja tein itse lähes kaiken ruuan. Näin kai se pitäisi aina tulevaisuudessakin matkailla. Asunnon vuokraaminen ei vain oikein sovi kulkuriteemaan ja sitä paitsi se saattaa usein ylittää budjettimme. Toinen vaihtoehto on kantaa trangiaa mukana joka paikkaan. Siinä ainakin on jotain todella kulkurimaista: käydä supermarketissa tai torilla ostamassa vihanneksia, kaivaa kattila laukustaan ja istua lähimmälle puiston penkille kokkailemaan. Tällainen tapa on oikeinkin sovelias pyöräretkille maaseudulla, mutta perinteisissä turistikaupungeissa - ydinkeskustoissa - voi olla joskus mahdoton löytää rauhallista kokkauspaikkaa, jossa saa kenenkään häiritsemällä sytyttää tulet kattilan alle. (trangiassa palaa vain etanoli ja liekki on hyvin suojassa kattilan alla, mutta jonkun mielestä se voi silti olla paloturvallisuusriski)
No niin, takaisin asiaan. Koska tavaraa on liikaa ja autokuormaamme ei mahdu juuri huonekaluja, pistin äsken kirjahyllymme säpäleiksi. Se oli aivan täydellinen hylly lukuunottamatta yhtä pientä naarmua. Hylly oli parisen viikkoa torissa "annetaan palstalla", mutta kukaan ei noutanut sitä. Miten paljon hyvää tavaraa meneekään nykyään roskiin? Se ei riitä, että meillä kaikilla on liikaa kaikkea, vaan me myös säälimättömästi heitämme tavaraa menemään. Me emme arvosta omaisuuttamme. Suomessa minkä vain tavaran arvo laskee melkein puoleen jos viet sen ulos kaupasta. Vaikka tavara olisi alkuperäisissä kääreissään ja käyttämätön, et saa siitä eteenpäin myydessäsi enää edes puolta arvosta. Etelä-Euroopassa käytettyä tavaraa sentään arvostetaan enemmän. Se on huono kuluttajalle, sillä en esimerkiksi portugalilaisilta kirppareilta löytänyt yhtään paitaa, joka olisi ollut alle 10 e tai edes uudenveroisessa kunnossa, mutta tietenkin hyvä ympäristölle. Etelämpänä tavarat käytetään paremmin loppuun asti, niitä myydään ystäville tai lahjoitetaan suvulle. Kirpparitavaroiden laadusta huomaa, että sinne päätyy vasta oikeasti käytetyt esineet. Toisin kuin Suomessa esineet "second hand" paikoissa ovat usein uudenveroisia.
Yritin katsoa Netflixistä myös dokumenttiä, missä nuoret taloustieteen opiskelijat matkustavat Boliviaan yrittäen elää dollarilla päivässä, kuten paikalliset. Dokumentti oli jossain tapaa ärsyttävästi tehty - ehkä tällainen kokeilu vain on jo aluasetelmiltaan liian tekopyhä - mutta tavallaan ajatuksia herättävä. Arvostaisinko tavaroitani - jotka nyt tuntuvat vain turhalta taakalta - enemmän jos niitä olisi vähemmän? Toisaalta olen maailmalla hetkittäin kokenut materian niukkuuden. Jos olen yöpynyt huoneessa, jossa ei ole hyllyä tai naulakkoa, seuraavan yön huoneessa ne tuottavat iloa ja tuntuvat helpottavan elämää suuresti. Jos olen joutunut kokkailemaan pelkällä kattilalla, paistinpannu on sen jälkeen tuntunut maailman parhaalta keksinnöltä. Siitähän tämä ristiriita juuri syntyy! Sydämestä kirpaisee heittää mitään roskiin - koen heti huonoa omaatuntoa - mutta toisaalta yhtä paljon kirpaisee latoa kaikki loputtomiin säkkeihin tietäen, että osa niistä tulee olemaan vain riesana perillä.
Tarkoitukseni on sisustaa tuleva taloni niin, että tyhjää tilaa on mahdollisimman paljon. Huomaan pitäväni tällaisesta avaruudellisuudesta, katsoessani asuntoamme, josta on osa huonekalkuista jo hävitetty. Jotain kaunista pitää silti olla. Olen sen verran esteetikko, että haluan muutaman oikeasti kauniin esineen, jollain tapaa taiteellisen. Ne ainakin Konmaria mukaellen tuottavat iloa! Eihän kaikki tavara turhaa ole, monilla on elämää suuresti helpottava funktio, on vain erittäin haastavaa erottaaa tämä hyödyllinen hyödyttömästä, varsinkin kokiessani hyödyllisyyden riippuvan tilanteesta. Jos olisin vähän rikkaampi, voisin suunnitella hankkivani tavaran aina vasta sitä tarvitessani ja laittavani sen heti eteenpäin jos en enää tarvitse. Mutta tällainen jatkuva kierrättäminenkin, jos itse joutuu ostamaan uutta, on kallista. Joudun siis tyytymään välimuotoon, jossa yritän säilyttää kaikki sellaiset tavarat joilla on jonkinlainen funktio, mutta en juuri mitään muuta. Käytännössä tämä johtaa käyttöesineiden suosimiseen ja lähes kaikki koriste-esineet ja sisustukselliset asiat päätyvät Punaiselle ristille tai kellarikoppimme uumeniin.
 |
| Tässä tuhoan kirjahyllymme sorkkaraudalla. Se oli lopulta niin sinnikäs, että jouduin sahaamaan levyt kuviosahalla. Sääliksi kävi hyvää hyllyä! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti